- Yö täynnä taikaa

Julkaistu : 1 huhtikuu 2005

Miehen ikään varttuneen Yön suosio räjähti vuonna 2001 Legenda-kokoelman siivittämänä. Vuonna 2004 ilmestyi 110 000 levyn myyntiin yltänyt albumi Rakkaus on lumivalkoinen. Tämän vuoden helmikuussa yhtye julkaisi uuden pitkäsoiton Kuolematon, jonka myynti rikkoi platinalevyrajan jo kahdessa päivässä. Tässä haastattelussa yhtyeen keulahahmo Olli Lindholm kertoo Yön viime vuosien tapahtumista sekä antaa suomalaisille musiikintekijöille takuuvarmasti toimivan neuvon levymyyntilukujen nostamiseksi: lopettakaa paskojen levyjen tekeminen ja kuluttajien syyllistäminen myynnin takkuamisesta!

Yössä tapahtui jokunen vuosi sitten lähes täydellinen miehistönvaihdos, kun kitaristi Daffy Terävä ja kosketinsoittaja Mikko Kangasjärvi tulivat bändiin ja pian heidän jälkeen myös rumpali Antti Mäkinen. Mistä näin radikaalit miehistövaihdokset, oliko kyse uuden linjan etsimisestä vaiko soittajien kyllästymisestä bändiin?

Viitasen Janin lähtöhän bändistä johtui siitä, että Jani omistaa studion ja halusi keskittyä studiotyön tekemiseen. Janihan oli monta vuotta puhunut sen puolesta, että vähemmän keikkoja ja enemmän lomia. Kieltämättä se oli Janin kohdalla aika tyhmää, että jos lähtee keikalle perjantaina, niin sitä varten pitää hankkia sitten studiolle tuuraaja.

Soittotyötä ei voi tehdä oikein muuten kuin niin että siitä tykkää. Markku Petander halusi itse jäädä joulukuussa 2000 kuukaudeksi sivuun bändistä. Tuolloin Markun tuuraajiksi tulivat Daffy ja Mikko. Jotenkin bändissä alkoi tuolloin olemaan parempi ilmapiiri ja sitä kautta tuntumaan, että Markun paikka ei ole Yössä.

Frogleyn kohdalla oli silloin 2002 ihan sama tilanne. Keikkailuun kuuluu aina kaksi puolta. Itse se lavalla oleminen on aina helvetin hienoa, mutta ennen kuin sä pääset sinne lavalle, niin sun täytyy matkustaa monia päiviä ja öitä. Silloin kun se alkaa tuntua vastenmieliseltä, tuntuukin se sitten siltä oikein kunnolla. Sitä ei pysty vääntämään päätänsä sellaiseen nolla-asentoon, että ei välittäisi mistään mitään, vaan sitten kun jotkut asiat alkavat tökkimään, niin se myös heijastuu soittamiseen. Frogleyn kohdalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sopia, ettei sen tarvitse enää keikkailla meidän kanssa.

Ei nämä loppujen lopuksi niin ihmeellisiä asioita ole. Mä en ymmärrä sitä, miksi orkesterien pitäisi olla ikään kuin sellaisia, että niissä ei saisi koskaan mitään tapahtua. Ja niissä pitäisi olla sellaisia yli-ihmisiä, jotka eivät koskaan riitaannu keskenään. Tai jotka eivät kyllästy toisiinsa. Tai bändeissä on vain sellaisia henkilöitä, joilla menee aina yksityiselämässä niin loputtoman hienosti. Todellisuudessa bändityössä painitaan ihan samanlaisten asioiden kanssa kuin missä tahansa muussakin työssä. Bändityö on hyvinkin normaalia työtä.

Kun Mikko ja Daffy tuli mukaan, niin oliko silloin jo jotain suunnitelmia Yön tyylimurroksesta?

No ainakin sen se vaikutti, että biisilista alkoi muuttumaan. Ja keikoilta saatu palaute oli sellaista, että hieno juttu kun Yö on ottanut keikkaohjelmistoonsa mukaan esim. jonkun Kuorotytön tai hienoa kuulla Yöltä jälleen Hakulisen tekemiä kappaleita. Kyllä siinä tyhmempikin ajattelee, että ei saatana… ja mä olin kumminkin bändissä ajanut jo monta vuotta tätä hakulislinjaa. Ja samaan aikaan, kylmä tosiasia oli se, että Yön uusin pitkäsoitto Valo myi muutaman tuhannen kappaleen ja oli listoilla kaksi viikkoa, korkeimmillaan sijalla 27. Mun mielestä on turha vatkata esim. Yön nettisivuilla siitä, että miksi bändi ei toimi vanhalla kokoonpanolla. Tuo on hyvin selkeä todistus siitä, että se linja ei toiminut.

Se on sanottava, että Markku teki hienoja biisejä, mutta ne ei yksinkertaisesti sovi mun laulettaviksi. Jotkut sen biiseistä sopii esimerkiksi Popedalle, mutta sen pitäisi tehdä jotain englantilaista hardrockia, siinä se on aivan ykkönen. Ja mä en ole mikään hardrockin tulkitsija.

Olet Olli useassa yhteydessä sanonut, että haluat lisätä Yössä Hakulisen biisien osuutta. Kun Yö uudistui, niin oliko tuo sulle jonkinlainen kynnyskysymys, että uudet soittajat ovat myöntyväisiä ninenomaan tuon tyylin Yö-tuotannon tekemiseen?

Kyllä. Mun elämäntilanne muuttui keväällä 2000 hyvin olennaisesti. Tämä Yön muutos tapahtui 2001 ja helmikuun 15. päivä oli ensimmäinen sellainen keikka, että jätkät oli virallisesti bändin jäseniä. Tuolloin musta tuli selkeästi bändin johtaja, se joka vie tuota laivaa eteenpäin. Se saatanan demokratia ja huutoäänestys oli bändissä taaksejäänyttä aikaa.

Ja nuo pelisäännöt ovat olleet bändin uusille jäsenille alusta asti selvät?

Kyllä. Mutta toisaalta, Daffy ja Mikko ovat olleet nyt viisi vuotta ja Antti kolme vuotta bändissä.

Daffyn ja Mikon aikana ollaan myyty studiolevyä yli 100 000 kappaletta ja kokoelmalevyä yli 100 000 kappaletta. Uusi albumi taas myi kolmen ensimmäisen päivän aikana 40 000 kappaletta. Lisäksi luvassa on paljon loppuunmyytyjä konsertteja. Eli tuskin siinä on mitään epäselvää, että onko tätä bändiä kehitetty nyt oikeaan vai väärään suuntaan.

Kun Daffy ja Mikko liityttyä bändiin yhtye levytti Legenda-kokoelmalle muutamia uusia biisejä kesällä 2001. Noista biiseistä kuulee jo selkeän soundillisen uudistumisen, olkoonkin että niissä on hieman sukulaissieluisuutta esim. 80-luvun Kuorotytön kanssa.

Nuo ovat olleet ensimmäisiä levytyksiä, joissa Dan Tigerstedt on ollut Yön tuottajana. Ja silloin kun Dan tuottaa, niin silloin keskitytään esimerkiksi lauluun todella voimakkaasti. Ja tietysti soundilliseen muutokseen vaikutti myös studion vaihtuminen sekä Kangasjärven Mikon sovitukset, jotka ovat ihan millä tahansa mittarilla mitattuna kansainvälistä tasoa. Ja joka haluaa nähdä vaivaa niiden biisien työstämiseen.

Mun mielestä on kauhean hieno tilanne, että esim. Rakkaus on lumivalkoinen tai Kuolematon -albumien kohdalla ei tarvitse levyn ilmestyttyä alkaa ensimmäiseksi tekemään listaa asioista, joita joudut selittelemään.

Niin, eli selitellä miksi tämä on tehty näin eikä näin.

Niin ja selitellä, että “me nyt vaan haluttiin säästää vähän aikaa” tai “me ei keritty” tai “oli vähän saatanan huono fiilis” tai monia muita asioita pitkän listan edestä. Totuus on kuitenkin se, että nuo tuollaiset ovat vain tekemättömiä töitä ja riman alta menemisiä, eivät ne ole yhtään mitään muuta. Mutta esimerkiksi lehtien kritiikissä ollaan kasvotusten totuuden kanssa.

Mitkä sitten ovat sellaisia Yö-levyjä, joita ei tarvitse selitellä? Löytyykö niitä myös aikaisemmasta tuotannosta ennen kahta uusinta pitkäsoittoa?

Noiden lisäksi kyllä Hyviä vuosia on myös tuollainen levy. Se ei ole kauhean häävisti soitettu, mutta silloin ei osattu soittaa sen paremmin. Siinä on kaikki se lataus kohdallaan. Ja kyllä tällaisia levyjä ovat myös Varietee ja Myrskyn jälkeen. Siinä ne ovat sellaiset levyt, joissa ei ole mitään selittelemistä.

Ja toisaalta, kyllä Antaa soittaa on myös sellainen aikansa kuva. Meillä oli silloin uusi bändikokoonpano ja se oli ensimmäinen albumi joka me tehtiin ihan keskenämme, kun Jani Viitanen äänitti ja miksasi koko homman. Se oli ensimmäinen Janin tekemä levy, ei se voi sen paremmalta kuulostaakaan.

Levyt eivät kuitenkaan ole mitään oikeinsoittokilpailuja tai ei niissä tarvitse olla maailman paras soundi. Kaikista tärkeintä on, että niissä on mukana se henki. Ja sellainen on levyllä Antaa soittaa. Tuo levy on kuitenkin äänitetty ja miksattu Harasoon silloisella studiolla Viinikassa Costellon takapihalla siellä saunassa.

Eli se selittää soundien suhteen paljon.

Niin, vehkeet olivat sellaiset kuin tuollaisessa studiossa on mahdollista olla. Mutta toisaalta, tuohon aikaan bändin vanha kokoonpano oli hajonnut ja edellinen levy flopannut. Siinä tilanteessa on paha mennä sanomaan levy-yhtiölle, että me aloitetaan tässä nyt alusta ja halutaan mennä Finnvoxille kolmeksi viikoksi tekemään levyä. Ja tuollaisen vaatiminen olisi järjen köyhyyttä.

Puhutaan vielä Yöstä ennen “Rakkaus on lumivalkoinen” -menestystä. Syksyllä 2001 Yöllä oli 20-vuotisjuhlakonsertti Tampereen Pakkahuoneella, joka myös taltioitiin ja julkaistiin dvd:nä. Oliko tuo julkaisu bändin vaiko levy-yhtiön idea?

En mä tarkkaan muista, mutta eiköhän se idea tullut levy-yhtiön puolelta, että halutaan tallentaa tuollainen kaksikymmenvuotisjuhlakonsertteja. Alunperinhän meillä ei pitänyt olla muuta kuin tuo Pakkahuoneen konsertti. Mutta kun kaikki meni niin kuin meni, niin me tehtiin niitä konsertteja lisää. Bändillä oli halu silläkin tavalla uudistua, että otetaan riski ja mennään konserttitaloihin. Tuolloin meillä oli aivan helvetillinen fiilis, uho ja onni päällä. Kaikki oli viimeinkin taas kohdallaan. Se on hieno tunne, kun pitkä ahdistava jakso jää taakse ja homma kääntyy kohti parempaa.

Tuolta konserttikiertueelta on erityisesti jäänyt mieleen Kulttuuritalon konsertti, jossa meille jaettiin platinalevyt kokoelmasta. Mä olin jo aiemmin saanut kultaa ja kunniaa, eli mulle se ei välttämättä ollut niin suuri juttu kuin Jukalle, Daffylle ja Mikolle, jotka olivat kaikki kuitenkin pitkän linjan muusikoita. Se oli kuitenkin liikuttava tilanne ja hyvä että ne levyt jaettiin siellä keikalla ja täysi Kulttuuritalo huusi Yön nimeä. Se on hienoa kokea sellainen, että siellä salissa ei ollut yhtään joka olisi ajatellut “voi vittu, noikin sai nuo platinalevyt tuosta vaan”, vaan kaikki oli siinä hengessä mukana. Tuollaiset kokemukset kantaa kauaksi.

Jos puhutaan konserttisaleista, esimerkiksi Tampere-talosta, niin mitenkä Yön musiikki mielestäsi sopii niihin?

Musiikki sopii joka ikiseen paikkaan. Mä huolestuneena seuraan tätä nykykehitystä, tätä genrettämistä. Musiikki on mulle rajaton riemu. Se on aivan samantekevää onko kappaleen tehnyt Veikko Lavi vai Linkin Park. Olennaista on vain se, jos musiikki aiheuttaa mulle jonkinlaisen tunnetilan. Linkin Parkin teksteistä mä en ymmärrä mitään, mutta onko se In the End vai mikä se on, niin se raivo mikä siinä, niin se välittyy minuun. Tai sitten jonkun Helismaan tekstien haikeamielisyys. Joka ikisessä paikassa voi soittaa ihan millaista musiikkia tahansa ja sen täytyy olla musiikin lähtökohta. Musiikkiala on muuttunut sellaiseksi, että millään muulla alalla ei ole niin saatanan ahdasmielisiä ihmisiä kuin tällä alalla. Vaikka nimenomaan tällä alalla pitäisi olla sitä avarakatseisuutta.

Miten yleisörakenne, kuinka paljon se eroaa, jos paikkana on Lallintalon sijasta Tampere-Talo?

Käy niissä samat ihmiset. Toisessa paikassa ne vain istuu ja on ehkä vähän hienommin pukeutuneita. Mutta ei tuollaisia kannata ajatella. Tämä on kuitenkin vain musiikkia. Ei tätä voi ajatella niin… siis totta kai bändi pukeutuu siistimmin Tampere-taloon ja niin sen kuuluukin. Mutta ei meillä silloinkaan ole annettavana kuulijoille muuta kuin meidän musiikki. Ei ole olemassa kahta versiota samasta biisistä, konserttisaliversiota ja festariversiota.

Mennään vuoteen 2002, jolloin Antti liittyi Yöhön rumpaliksi Frogleyn tilalle. Tuossa vaiheessahan bändin soundi muuttui aika radikaalisti. Mikä siinä muutoksessa on rumpalin osuus?

Sovituksethan sen muutoksen aika paljon muokkaa. Biisit on tietenkin muuttunut enemmän balladi-voittoisiksi ja siitä puuttuu sellainen kitararokki. Me siirryttiin takaisin siihen käytäntöön joka 80-luvulla Yössä oli, eli bändi jopa harjoittelee keskenään. Me nähtiin paljon vaivaa. Kun esim. Rakkaus on lumivalkoinen -levyä tehtiin, niin me harjoiteltiin kaksi viikkoa aamusta iltaan niitä biisejä. Se on ihan eri asia kuin se, että joku näyttää jonkun biisin studiossa, se soitetaan siihen klikille ja sen päälle joku käy soittamassa rummut. Eihän siinä saatana mitään järkeä ole. Nämä ovat kaksi ihan eri asiaa.

Kun me viimeksi nähtiin, niin sä kerroit Hanhiniemen Paulin sanoneen sulle 90-luvun alussa, että “lopeta se huutaminen ja ala laulamaan”. Mutta mun mielestä sä olet lopettanut sen huutamisen vasta Rakkaus on lumivalkoinen -levyllä.

Kyllähän mun laulutavassa tapahtui muutoksia ensimmäisen kerran jo Hyviä vuosia -levyn aikaan, mutta se tyyli kehittyi takaisin huonommaksi vuoden 2000 loppuun mennessä. Mutta ehkä se johtuu siitäkin, että ei ole ollut tarpeeksi hyviä biisejä. Jos ei ole hyvä biisi, niin ei se laulukaan niin hääviltä kuulosta. Sitten kun on olemassa hyvä biisi ja melodia, niin helppo sitä on hyvin laulaa. Sellaista on ihan toisenlaista laulaa kuin biisiä, johon laulaja itsekään ei syty.

Ja sitten toinen asia mikä vaikuttaa on tuottaja- ja äänittäjäkuviot. Eihän Jani Viitanen osaa mua laulattaa eikä sillä ole mua kohtaan sellaista auktoriteettia kuin Dan Tigerstedtillä. Hanhiniemellä sitä auktoriteettia oli ja T.T. Oksalalla aikoinaan. Kun Tigersted tuli tuottajaksi, niin silloin siirryttiin siihen, että laulu on kaikkein tärkein asia levyllä: laulun täytyy olla hyvin laulettu, sanat täytyy olla lausuttu hyvin. Niitä hiottiin helkkariksi ja kun on vielä hyvät biisit, niin totta kai se kuulostaa hyvältä. Ja helvetin hyvä laulusoundi, minkä Dan osaa tehdä.

Paljon puhutaan Yön iskelmällistymisestä ja ainakin siitä se on huomattavissa, että bändin musaa on alkanut soimaan radiossa iskelmäohjelmissakin…

Ei se meidän vika ole.

…kysymys ei loppunut vielä, vaan…

Mulla menee hermot kun puhutaan sanasta iskelmä. Mä en siedä koko asiaa. Kun katsotaan näitä nykyajan tanssibändejä, niin niissä soittaa melkein kaikissa nuoremmat jätkät kuin mitä me ollaan. Eikä se meidän ongelma ole, että iskelmäradiot ovat alkaneet soittamaan ihan eri musiikkia kuin ennen.

Nyt puhutaan raja-aidoista. Jos puhutaan iskelmästä, niin iskelmissä on enemmän tai vähemmän huonot tekstit. Ja teksti on mun mielestä kappaleissa kaikkein tärkein asia. Teksteissä täytyy olla jotain sanottavaa. Kun katsoo Kuolematon -levyn tekstejä, niin ei sellaisia löydy iskelmäbiiseistä. Esimerkiksi Viimeinen ilta. Ei iskelmissä lauleta mistään viimeisistä illoista ennen maailmansotaa. Iskelmissä lauletaan siitä, kun toiselle lähetetään tekstari tai jotain muuta vastaavaa. Siinä on aivan radikaali ero.

Tosin sä puhut nyt kaiketikin nykyiskelmistä. Se on vähän toista sarjaa kuin 1960-70-luvuilla, jolloin Junnu Vainio ja Helismaa ovat vastanneet suuresta osasta iskelmälyriikoista.

Joo joo, mutta sellaista iskelmää saa ollakin. Kyllä 70-luvun iskelmä on niin helvetin hyvää… mä voisin joskus vaikka tehdä sellaisen orkesterilevyn. Mutta ylipäätään, mä olen niin kyllästynyt kun puhutaan, että tämä on iskelmää ja tämä on rokkia. Sillä ei ole tuon taivaallista merkitystä mitä tyyliä se musiikki on.

Kyllä sillä on. Musiikkia on kahta eri genreä, on hyvää musiikkia ja paskaa musiikkia.

No niin joo, nyt osuit kyllä oikeaan.

Mutta palataan siihen kysymykseen, jossa en äsken loppuun asti päässyt. Kun Yö on huomioitu myös esimerkiksi juuri radion iskelmäohjelmissa, niin oletko huomannut millaista muutosta bändin fanikunnassa.

Ikähaarukka on kasvanut todella paljon. Meidän vanhat fanit ovat säilyneet ja koko ajan on tullut uusia. Valtaosa meidän faneista on 20-30-vuotiaita tyttöjä, eli ne eivät ole välttämättä edes vielä syntyneet silloin kun me ollaan aloitettu.

Eli se “pikkutyttöjen bändi” -maine ei ainakaan enää päde, jonka Yökin 80-luvulla sai Dingo-buumin sivuvaikutuksena.

Totta. Se on sellainen asia, että kappaleet elää vuosikymmenestä toiseen. Niiden esittäjät saattaa kuolla tai mäkin saattaisin olla vaikka suutarina jossain ja olla täyttä ilmaa nuoremmille kuulijoille. Mutta silti ne löytää sieltä tuotannossa esimerkiksi sen Särkyneen enkelin. Mun äitini on 78-vuotias ja se ei edes tiedä sota-ajan laulujen esittäjiä tai tekijöitä. Siitä huolimatta se osaa ne laulut ulkoa. Se on se juttu. Rakkaus on lumivalkoinen –levyn ohella toinen vuoden 2003 merkittävä julkaisu oli omaelämäkertasi Yhden yön tarina. Koska tuota kirjaa alettiin tekemään ja vastaako lopputulos alkuperäisiä suunnitelmia?

Sen tekeminen aloitettiin vuonna 2002. Se kirja on huomattavasti parempi kuin mitä mä siitä odotin. Siinä vaiheessa kun WSOY:n kustannustoimittaja veti sen kirjan oman myllynsä läpi ja pisti peliin ammatillisen osaamisensa, niin se teki siitä kirjasta sellaisen jota en olisi siitä uskonut tulevan. Se kirja on mulle yksi suuri ylpeyden aihe ja aiheesta.

Paljonko tuota kirja on myyty?

Vähän toistakymmentä tuhatta, eli todella hyvin.

Siirrytään aiheessa tätä hetkeä ajatellen olennaisimpaan, Yön uuteen pitkäsoittoon Kuolematon. Millä aikavälillä Rakkaus on lumivalkoinen –levyn biisit on syntynyt ja koska Kuolematon-levyn biisit ovat syntyneet?

Rakkaus on lumivalkoinen –levyn biisejä mä rupesin tekemään tammi-helmikuussa 2002 ja Kuolemattoman biisejä vuoden 2004 tammi-helmikuussa. Kyllähän mä soittelin kotona omaksi ilokseni kitaraa ja aina siitä jotain jää talteen… mutta se oli tammikuu 2004, kun ajatteli että nyt se varsinaisesti alkoi. Ja tiesi, että siihen menee sitten koko helvetin kevät. Joka päivä kun ollaan kotona, niin soitellaan kitaraa tai pianoa ja tehdään niitä biisejä.

Sulla ja Paulilla on vissiin vielä vanhat biisintekotavat, eli sä sävellät ja lähetät sävellykset Paulille, jonka jälkeen vasta syntyy tekstit?

Joo. Eilen tuli tehtyä sen verran historiaa, että nyt lähetin Paulille sävellyksen sähköpostitse, ennen olen toimittanut ne kasetilla. Teknisesti mun demoni on yhtä huonoja kuin ennenkin, mutta ne riittää Paulille. Se tietää niiden perusteella mitä niissä ajetaan takaa. Ja sitten mä kerron usein esim. pari avainsanaa, joita haluan biiseissä käytettävän. Ja se tietenkin helpottaa aina tekstin tekemistä kun sille on annettu aihe.



Juha Rantala

---