- Vinnie ”Vincent” Bell

Julkaistu : 1 helmikuu 2007

Kansikuva puuttuu

Nimi Vinnie ”Vincent” Bell ei ole sellaisenaan kovin monille tuttu. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä etteikö hän olisi saavuttanut urallaan mitään musiikillisesti merkittävää, vaan lähinnä siitä että hän on tarkoituksella pysytellyt tuotantojen taustalla.
 Et ole kuitenkaan voinut välttyä kuulemasta Bellin soittoa jossain yhteydessä. Bell kun on ollut mukana lukemattomien artistien hittilevyillä ja useiden menestyselokuvien ääniraidoilla. Radion avaaminen ilman hänen soittonsa kuulemista on edelleen vaikeaa. Artisteja joiden levyillä Bell on vieraillut olisi täysin mahdotonta listata, eihän edes Bell itse kykene muistamaan niitä kaikkia.
 Muutamia tunnettuja artisteja joiden kanssa hän on työskennellyt studio- tai livemuusikon ominaisuudessa ovat mm. Simon & Garfunkel, Bob Dylan, John Lennon, Frank Zappa, Frank Sinatra, Barbra Streisand, Ray Charles ym. Yhtä lailla mustan musiikin kulmakivien, kuin myös muiden pop-musiikin suurimpien nimien taustalla.
 Bell tulee jäämään osaksi musiikillista historiankirjoitusta myös tekemiensä keksintöjen vuoksi. Hän keksi mm. vedenalaisen kitarasoundin. Soundi muodostui kuusikymmentä luvun lopulla varsinaiseksi muotivillitykseksi ja sitä kuultiinkin useiden artistien levyillä. Muihin Bellin tunnettuihin keksintöihin kuuluvat astetta erikoisemmat kielisoittimet, kuten ensimmäinen elektroninen, ulkomuodoltaan kitaraa muistuttava sitari.
 Erityisen tunnetuksi musiikkipiireissä Bell tulikin kitaroillaan ja itse tekemillään efektilaitteilla luomistaan erilaisista äänistä. Tämän myötä hänestä muodostui yksi kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentä luvun kiireisimmistä studiomuusikoista New Yorkin ja Los Angelesin alueella.
 Bell on mies, jolla on iso sydän. Ilman mukavan miehen mainetta näin mittava ura tuskin olisikaan ollut mahdollista. Edelleen aktiivisesti levyttävä Bell on jo reippaasti yli seitsemänkymmenen, mutta kaikesta kiireestään huolimatta hän ehti jutella myös Pop-lehden kanssa. Jos tämä ei yksistään vielä kuulosta kovin paljolta, niin paljastettakoon että alkuperäinen yhteydenoton syy syntyi tarpeesta kerätä tietoa musiikkimaailman hieman epämääräisempien tuotantojen soittajista sekä tekijöistä niiden takana. Kyseessä on kuitenkin sellaiset äänitykset, joista pääosa niillä mukana olleista ei halua nykypäivänä enää edes vaivautua muistelemaan…
 Tässä artikkelissa tutustumme mieheen itseensä ja hänen henkilökohtaisiin saavutuksiinsa. Samalla tulemme paljastaneeksi tiedon jyviä siitä kuinka menestyä studiomuusikkona ja erityisesti siitä kuinka pärjäät vähemmällä unella. Ja kuten arvata saattaa, pitkän uran ajalle mahtuu tarina jos toinenkin.

Varhaiset vuodet, eli kuinka mies löysi musiikin

Syntyminen italialaiseen perheeseen on paitsi koko suvun tapahtuma, myös syntymä sen perinteisiin. Tietynlaiset arvot ja asenteet annetaan jo lapsuudessa, joista suvun kunnia on tärkein asia. Vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa ja taloudellinen – sekä henkinen menestyminen elämässä on tärkeää.
 Olet ehkä nähnyt Kummisedän tai katsellut Sopranosia (joissa molemmissa kuulemme muuten myös Bellin soittoa) ja saanut näin jotain käsitystä elämästä Amerikan italialaisessa perheessä, tai ainakin siihen ulkopuolelta kohdistetuista oletuksista…
 Suvun perinteiden mukaisesti myös Bell joutui aloittamaan musiikinopiskelun mandoliinin avustuksella saavutettuaan neljän vuoden iän. Aivan niinkuin muutkin hänen perheensä miespuoliset jäsenet olivat jo useamman sukupolven joutuneet tekemään.
 Opetuksesta huolehti Mr. Lipani, eikä musiikillinen tie sujunut aina täysin vaivattomasti. Kadun toisella puolella asunut ja omaa parturin liikettä pitänyt Mr. Lipani oli vaativa opettaja, eikä hyväksynyt keskinkertaisia suorituksia. Itse asiassa Lipani oli niin tiukka, että olisi todennäköisesti löytänyt jotain huomautettavaa myös virtuoosimaisista suorituksista. Kuukauden harjoittelu Lipanin opetuksessa maksoi 25 senttiä. Se oli sellainen summa, että tuohon aikaan se edellytti raatamista muutenkin niukasti toimeen tulevalta perheeltä.
 Tyypilliseen harjoitussessioon kuului, että Mr. Lipani katseli ikkunasta ulos ja piti kädessään pientä risua. Jos Bell soitti väärin, hän sai läpsäytyksen samaan aikaan Mr. Lipanin edelleen katsellessa ulos ikkunasta ja julistaen ”Laitan sinut itkemään, jotta voit nauraa jonain päivänä”.
 Italialaiset arvot vanhempien kunnioittamisen suhteen olivat hieman yksioikoiset. Jos Bell olisi mennyt kotiin äidilleen itkemään saamastaan kohtelusta, olisi lopputuloksena ollut myös kotona saatu selkäsauna. Sillä miksi Mr. Lipani olisi kurittanut Belliä, jos siihen ei olisi ollut mitään syytä?
 Tämä johti lopulta siihen, että Bell sai mielestään mainion ajatuksen tappaa Mr. Lipanin. Bell kertoi piilottaneensa äitinsä sakset mandoliinikoteloonsa ja suunnitelleensa puukottavansa Lipanin samalla kun tämä katselisi ulos ikkunasta.
 Kaikeksi onneksi Bell ei kuitenkaan toteuttanut haaveitaan, vaan kertoi myöhemmin löytäneensä jo hieman ymmärtävämmän näkökulman saamaansa opetukseen. Sillä vaikka opetus olikin rankkaa, se myös tuotti tulosta. Iäkkään Mr. Lipanin opetustapa vain oli aitoa italialaista tyyliä!
 Ensimmäisen julkisen mandoliiniesityksensä Bell teki Lipanin parturinliikkeessä seitsemän vuoden ikäisenä. Tämä oli alkua monille sitä seuranneille esityksille.
 Hieman vanhempana ja opittuaan soittamaan Bell sai kuulla kummia. Hänen isänsä kertoi, että koska hän oli tulossa pikkuhiljaa miehen ikään, olisi aika jättää soittaminen ja keskittyä olennaisempiin asioihin.
 Nähtyään niin paljon vaivaa soiton opettelemiseen Bell oli tyrmistynyt. Hänen isänsä selitti hänelle, että musiikillisen taidon opetteleminen oli tärkeää jotta oppisi jotain kulttuurista, mutta jatkaminen ei tulisi kysymykseenkään. Muussa tapauksessa Bell tulisi olemaan aina nälkäinen, sillä musiikilla ei voisi elättää itseään, eikä se muutenkaan olisi kunnollista työtä.
 Vastaväitteet eivät auttaneet, mutta vastoinkäyminen ei kuitenkaan estänyt Belliä soittamasta. Tässä vaiheessa jo kitaraan siirtynyt Bell soitti kaikki päivät, mutta piilotti kitaran sänkynsä alle aina siinä vaiheessa, kun hänen isänsä saapui kotiin. Vaikka soittaminen siis jatkuikin tällä tavoin, niin jotain tilanteen vakavuudesta kertonee se, että Bell kertoi olleensa vuosia katkera isälleen tästä päätöksestä, jota tämä ei suostunut perumaan.

Musiikillinen vaikuttaja

Tullessaan teini-ikään, noin 11-12-vuotias Bell aloitti opiskelut kahden New York Cityn parhaimpiin soittajiin lukeutuvien Carmen Manstrenin ja Tony Mottolan kanssa.
 Näistä erityisen merkittäväksi vaikuttajaksi Bellin uralle on muodostunut Mottola. Mottola tunnetaan monista saavutuksistaan kitaristina mm. Frank Sinatran ja Perry Comon taustalla. Televisiohistoriaa hän teki mm. vuoden 1950 (-1955) tv-shown The Danger yhteydessä. Tuottajat ihastuivat Mottolan soittoon siinä määrin, että pyysivät häntä säveltämään uuden taustamusiikin jokaista jaksoa varten.
 Jaksot kuvattiin livenä ja taustamusiikin esityksestä huolehti Mottola yksinään kitaransa kanssa. Tämän on koettu asettaneen standardit tämän tyyliselle taustamusiikin esitykselle. Toinen merkittävä pesti hänellä oli osana alkuperäistä The Tonight Shown taustaryhmää, jossa soittamista hän jatkoi pitkälle kuusikymmentä lukua.
 Bellin kertoman mukaan kaikki hänen tuntemansa lääkärit ovat muusikoita, tai ainakin haaveilevat muusikkona olemisesta. Myös Bell harkitsi vakavasti lääketieteelliselle alalle menemistä. Erityisesti musiikkiterapeutin ura olisi kiinnostanut, jossa hän menikin niin pitkälle että pääsi tekemään lyhyitä harjoittelujaksoja alueen eri sairaaloissa. Hän koki alan kuitenkin olevan vähemmän sopiva, sillä huomasi kantavansa kaikkien ihmisten murheet ja huolet mukanaan, joka johti valvottuihin öihin.
 Yökerhoissa Bell soitteli säännöllisesti aina vuoteen 1962 asti, jolloin hän päätti keskittyä toimimaan pääsääntöisesti studiomuusikkona. Ensimmäisen kosketuksensa studiotyöskentelyyn hän oli saanut jo viisikymmentä luvun puolella.
 Mottolan myötävaikutuksella Bell sai seurata tätä kaikkea läheltä ja pääsi tutustumaan alan merkittäviin henkilöihin sekä myös useille levyille. Tätä kautta hän pääsi myöhemmin tekemään yhteistyötä myös molempien Sinatrojen kanssa. Mottolalta saamastaan opastuksesta ja soiton opetuksesta hän ei joutunut koskaan maksamaan penniäkään.
 Mottola ja Bell olivat myös molemmat osana ”Manhattan Guitar Club” -nimellä tunnettua studiokitaristien ryhmittymää. Klubin ajatuksena oli helpottaa äänitysstudioiden ja ennen kaikkea niissä soittavien sessiokitaristien toimintaa järjestämällä vahvistimet studioihin valmiiksi. Näin vältyttiin turhilta vahvistimen edestakaisin kuljettamiseen aiheutuneilta kuluilta.
Ampeg Amplifier Co:n kanssa tehty sopimus takasi vahvistimet, jotka jätettiin lukkojen kanssa varustettuina studioihin odottamaan soittajia.
 Parhaiksi kaveruksiksi muodostunut parivaljakko päätyi soittamaan yhdessä yli neljälle kymmenelle levylle ja he pitivät tiiviisti yhteyttä aina vuoteen 2004 asti, jolloin Mottola menehtyi.
 Bellin mukaan menetys oli paitsi henkilökohtaisesti suuri, myös merkittävä, sillä samalla yksi studiomuusikkojen parhaimmistoon lukeutuvista soittajista oli siirtynyt Taivaalliseen Soittokuntaan.

Keksinnöt

Soitannollisesti ajateltuna Bell ei lukeudu, eikä koskaan edes pyrkinyt ”kitarasankarin” maineeseen. Vaikka Bell onkin multi-instrumentalisti kielisoittimien suhteen ja malliesimerkki tyylikkäästä soittajasta joka soittaa kappaleen ehdoilla, suhtautuu hän itse omaan soittamiseensa jossain määrin vähättelevästi. Luonnehtien itseään lähinnä mieheksi, joka luo erilaisia ääniä kitarallaan. Tästä syystä hän uskoo olevansa haluttu soittaja
 Osittain tämä onkin totta, sillä kiireisimpinä vuosinaan, varsinkin 60-luvulla, Bell oli se mies joka kutsuttiin paikalle erityisesti silloin, kun haluttiin tavallisesta soundimaailmasta poikkeavia ääniä.
 Tämä kyky oli tarpeellinen yhtä lailla mainosmusiikin, kuin elokuvasoundtrackienkin kohdalla.
 Kuitenkin hänen soittoaan laajemmin kuunneltaessa on selvää, että hän on monimuotoinen soittaja joka osaa löytää oman paikkansa musiikillisessa keitoksessa, tuoden sinne jotain merkittävää lisää kuitenkaan nostamatta soittoa liiallisesti etusijaan artistin kustannuksella.
 Soittoaan värittämään Bell oli jo uransa alkuvaiheessa alkanut rakennella erilaisia efektilaitteita ja ylipäätänsäkin tekemään erilaisia soundimaailman kokeiluja. Vedenalaisen soundin lisäksi hänen tunnetuimpiin keksintöihinsä lukeutuu Danelectron valmistama Coral -merkkinen sähköinen sitari (1967).
 Soittimen tarkoituksena oli olla kitaristeille helposti omaksuttava kitaran kaltainen sitarin soundia jäljittelevä soitin. Ilmeisesti hyvän äänen saaminen siitä ei kuitenkaan ollut ihan niin helppoa ja ilkeämielisimpien huhujen mukaan Bell itse oli ainoa joka oppi soitinta kunnolla soittamaan.
 Yksi sen tunnetuista omistajista on Beatles -tuottaja George Martin ja näkyvästi se on ollut esillä monien eri artistien levyllä.
Mm. Animals ja Turtles hyödynsivät sitä levyillään, mutta myös artistit kuten Pat Metheny (jolle Bell itse henkilökohtaisesti antoi soittimen) ja jopa Rory Gallagher päätyivät sitä kokeilemaan.
 Toinen hänen kehittämänsä eksoottinen soitin on Bellzouki, joka pyrkii olemaan kreikkalaisen Bouzoukin sähköinen versio.
 Bell teki myös varhaisia kokeiluja, joista varsinainen keksijän kunnia on kuitenkin mennyt muuhun osoitteeseen. Mm. 12-kielinen kitara sekä wah-wah pedaalin tavoin toimivan efektipedaali, jonka soittoa voidaan kuulla mm. harvinaisilla The Spacemenin Jersey Bounce ja The Overtonesin Smoke Ring -singleillä kuuluivat hänen keksintöihinsä alunperin.
 Kaikkia näitä Bellin keksintöjä on mahdollista kuulla hänen tekemillään levytyksillä ja erityisesti ne ovat esillä hänen soololevyillään.



Janne Hietanen

---