- Ville Valloittaja

Julkaistu : 1 kesäkuu 2005

Viime syksynä tässä lehdessä (nro 22) julkaistussa Ville Leinonen -historiikissa tuli lupailtua tarinalle jatko-osaa, jahka artisti ehtii taas muutaman levyn julkaisemaan. Muutaman levyn odotuksen sijasta on kuitenkin syytä palata aiheeseen jo nyt, kun Ville & Valumo on saanut julkaistua uuden pitkäsoittonsa Valloittaja.

Tässä haastattelussa Ville kertoo Val­loittajan synnystä sekä kommenttinsa levyn kappaleista – biisi biisiltä!

Kun me puhuttiin edellisen kerran viime syksynä, niin tuolloin visioit, että Valumon seuraava albumi tulee olemaan hevilevy. Ei tullut hevilevyä.

Ei tullut ei. Ja ainahan sitä fiilistelee kunkin hetken mielipiteidensä mukaan, että seuraavasti levystä tulee tällainen ja tällainen.

Valloittajastahan tuli tällainen hämmentävä Valumon ensidemo. Kerrankin saatiin olla bändin kanssa studiossa tosi vapautunein fiiliksin ja olo oli kuin treenikämpällä. Biisitkään eivät olleet valmiita, vaan ne muodostuivat siinä ajan kanssa yksi osa kerrallaan. Ehkä tuo levy tuntuu itsellekin siksi niin tuoreelta.

Pitkään me mietittiin, että mitä me ollaan edes tekemässä, ei tästä mitään levyä synny, tästä syntyy hyvälaatuinen demo. Ja tietyllä tavalla siitä tulikin positiivisessa mielessä sellainen.

Valloittaja on monessakin mielessä hyvin kuuskytlukulainen. Tämä pätee niin soundeihin kuin kannen väreihinkin. Mistä tämä johtuu?

Ehkä se mun 1960- ja 1970-lukujen musan diggailu vaan vahvistuu päivä päivältä ja se näkyy omassakin musassa.

Muta onko se tarkoitushakuista, että mennään aikakoneella 35 vuotta taaksepäin?

Ei, ei ole. Mutta jos jotain pitää paljastaa, niin kyllä me ennen levyn tekoa Alice Cooperin Killeriä ja T. Rexiä kuunneltiin. Ja todettiin, että tuollainen rumpusoundi olisi hieno ja tuollainen kitarasoundi olisi hieno. Mutta ei me enää itse tekovaiheessa ajateltu niitä, vaan tehtiin ainoastaan sellaista musiikkia mikä kuulosti hyvältä. Ja jokainen soittaja loi oman soundinsa, eli mulla ei esimerkiksi ollut siihen paljoa sanomista.

Miten nuo vanhahtavat soundit on sitten saavuttu. Onko sitä varten etsitty varta vasten tiettyjä soittimia vai onko se ihan äänityksestä kiinni?

Kyllä se on ihan äänitysteknisistä asioista kiinni. Ja ihan tavallisesta rumpusetistäkin saa monenlaisia ääniä kuulumaan, riippuen ihan siitä miten se rumpusetti on viritetty. Valumon rumpalilla Tommilla esimerkiksi oli juuri hyvin selkeä visio siitä, että rumpujen pitää kuulostaa juuri tuollaisilta eikä miltään muulta. Ja ne visiot toteutui, josta mä olen ylpeä koko bändin puolesta.

Ainoa mikä vähän kaivertaa on se, että Jerellä olisi pitänyt olla parempi basso. Tuollainen 2000-luvun halpa basso ei välttämättä anna parhaita puitteita musan teolle ja Jere itsekin tajusi sen. Toisaalta, mehän oltiinkin vaan tekemässä demoa. Eikä sillä nyt loppujen lopuksi kuitenkaan ole niin väliä. Pääasia on se, että sillä levyllä on aika riehakas tunnelma alusta loppuun. Ja sellainen vapautunut soittamisen fiilis.

Levyllä Valumoa on vahvistettu kosketinsoittaja Risto Ylihärsilällä.

Ristohan itse asiassa soitti paljon enemmänkin sille levylle, kuin mitä lopputuloksesta kuuluu. Ja niitä soittoja sitten hätäpäissä karsittiin vähän, kun ei oikein tiedetty mikä tää juttu on. Mutta Ristohan lähtee nyt mukaan meidän keikoille. Mutta sitä ei tiedetty vielä levytyshetkellä ja ehkä siksi noita osuuksia vähän karsittiin. Mutta studiossa Risto oli ihan tasavertainen jäsen muiden bändin jäsenten kanssa ja otti kantaa siinä missä muutkin.

Kuinka Risto tuli sitten levylle mukaan? Koettiinko bändissä vain tarpeelliseksi kosketinsoittajan mukaan saaminen levylle?

Kosketinsoittimiahan tässä on bändiin kaivattu siitä lähtien kun Jussi lähti bändistä, mutta ei ole oikeaa kaveria osunut vastaan. Ristoahan mä kaavailin bändiin mukaan silloin kun Jussi lähti bändistä. Ristohan valittiin Rumbassa vuoden hörhöksi. Vuoden hörhö soittaa meidän levyllä, sehän on aivan mahtavaa.

Ristohan on ollut meidän bändin fani jo ihan alusta alkaen. Sillä on aika erilainen näkökulma ja samalla se tuntee vanhatkin biisit hyvin. Kaikin puolin täydellinen kaveri. Ja mä arvostan Ristoa muusikkona todella paljon. Risto-yhtye on paljon kovempi kuin esimerkiksi Valumo. Se on rautaa.
Kaavailit siis Ristoa aikaisemmin bändiin, mutta se ei halunnut lähteä mukaan?

Joo, mutta nyt kun siltä on ilmestynyt oma levy ja omia keikkoja on alkanut tulemaan enemmän, niin se on pistänyt luonnollisesti Risto-yhtyeen etualalle. Ja pitää sen etualalla edelleenkin, mistä johtuen se ei pääse kaikille keikoillekaan mukaan. Mutta Risto on niin mahtava tyyppi, että yhden tai kahden keikan väliin jääminen siltä ei haittaa.

Onko tilanne edelleen se, että Ristolla on ovet auki Valumon jäseneksi?

Tällä hetkellä kyllä.

Kerro uuden levyn tuottajakuvioista. Eli levyn tuottajaksi on nimetty Antti Suomalainen.

Koko tuottajakuvio oli vähän epämääräinen. Mä painotan edelleenkin sitä, että me oltiin studiossa sillä mielellä, että me tehdään demo. Kun meillä ei ollut edes valmiita biisejä, niin oli hirveän vaikea suunnitella etukäteen biisien elämänkaarta tai tuottajan roolia niiden tekemisessä. Ja se oli tietenkin itsestään selvää, että kun me mennään Antin studiolle nauhoittamaan, niin Antti on se vastaava ja isähahmo, joka valvoo tilannetta päältäpäin.

Eli vielä konkreettisemmin, mitä se käytännössä tarkoitti.

Konkreettisesti se tarkoitti sitä, että silloin kun me äänitettiin, niin Antti ei ollut edes paikalla.

Eli homma kulki vähän samoin kuin mitä tuottajiksi merkityillä iskelmänikkareilla 70-luvun rock-levyissä. Eli tuottaja vetää kaljaa jossain studion nurkassa ja höpisee kavereiden kanssa samalla kun muut tekee levyä.

Mutta Antti ei vetänyt kaljaa. Antti antoi meille vapaat kädet, että nauhoitelkaa pojat mitä lystää ja niin paljon kuin haluatte. Ja kehotti pistämään kaikki ideat nauhalle, josta hän sitten karsii sellaisia juttuja pois, mitkä eivät toimi. No näin me sitten tehtiin ja miksausvaiheessa sitten vasta Antti rupesi “tuottamaan”. Eli miksaamaan ja kokoamaan niistä nauhoituksista jotain järkevää. Antti on se, joka loi levynteolle tunnelman. Ja antoi laitteet ja studion käyttöön.

Vaikka puhut demolevystä, niin mun mielestä uuden levyn kokonaisuus on paljon tyylikkäämpi kuin edellisellä Valumo-levyllä Uuden aamun lauluja. Siinä soundit ikään kuin hyökkäsi tekstien päälle. Valloittajalla homma toimii tyylikkäämmin.

Silloin meillä oli valmiimmat biisit ja me yritettiin toteuttaa ne vain yhtä tiettyä linjaa seuraten. Tuottaja Tommi Laineella oli silloin hyvin varmat mielipiteet siitä, millaisia soundien pitää olla ja niin edelleen. Uusi levy syntyi ihan toisenlaisin menetelmin. Uudelta levyltä olisi voinut jättää tuottajan poiskin. Mutta ellei Antti Suomalainen olisi ollut mukana, niin lopputulos olisi ollut ehkä hapuilevampi ja se kuulostaisikin siltä demolta, jota me lähdettiin tekemään. Antti toi siihen kokonaisuuteen tiettyä särmää.

Biisi biisiltä ja paljon muuta

Valloittaja on nimensä mukainen levy. Parempi olla sitä nyt tässä yhteydessä enempää ylistämättä. Villen edellistä Suudelmitar-levyä arvostellessakin meni biisien nimet ja järjestykset sekaisin kappaleita suitsuttaessa, oli se levy niin vavituttavaa materiaalia. Sitä on myös Valloittaja. Levy täynnä tulevia klassikoita! Arvostelemisen sijaan kertokoon Ville itse biisien synnystä.

Levyn avaava nimikappale alkaa soundimaailmallisesti aika hämmennyttävästi. Ja ainakin mun oma ensireaktio oli tyyliä “mitä vittua tää nyt sitten on”. Biisi kuitenkin kehittyy nopeasti uusiin ulottuvuuksiin, suurin piirtein joksikin moderniksi progeksi, ja osoittautuu tyylikkääksi levyn avaukseksi. Mikä on biisin tausta ja synty?

Ensinnäkin se c-osa, joka on sitä progea, jossa kitara tai kaksi soittaa melodiaa junnaavasti hienolla kuuskytluvun soundilla. Se on mun ja rumpali Salmisen tekemä juttu. Mä muistan hienosti sen hetken, kun me oltiin jostain syystä treenikämpällä kahdestaan. Siellä me kahviteltiin ja meillä oli kitarat kädessä, joita me sitten vaan ruvettiin soittamaan. Tommi sitten keksi tuon jutun ja seuraavana päivänä se oli jo siinä biisissä mukana. Se oli vähän parodiaa glamrockista tai mistä lie. Toisaalta siinä on tällaisia Beatles-vaikutteita mukana tässä “jee jee jee” -hengessä.

Biisi kuitenkin lähtee soundillisesti liikkeelle vuodesta 2005 ja siitä sitten kehittyy kuuskytlukutyyliseksi. Ja sillä linjalla melkein koko levy sitten jatkaakin.

Niin kai. En mä tiedä. Tuo kuulostaa ihan hyvältä näkemykseltä. En mä itse mieti asioita noin pitkälle.

Onko biisin tekstin synnystä millaisia muistikuvia?

Voi kun muistaisi. Tuo tekstihän on eräänlainen kulminoituma kaikesta Valumon matskusta. Biisithän on rukouksia ja toiveita, että tartu tähän hetkeen ja tee asiat nyt äläkä siirrä niitä huomiseen. Tällaista positiivista sanomaa ja sitten vielä se “jee jee jee” päälle, eli että on hauskaa soittaa rokkia.

Kun sä Beatles-vaikutteista puhut, niin se näkyy soundillisesti selkeästi levyn kakkosbiisissä Piilopaikka. Biisissä on hieno sovitus, joka on toteutettu täysin kuuskytluvun Liverpool-hengessä.

Piilopaikka oli alun perin hyvin hidas laulu, sellainen “kitararämpytys nuotiolla” -tyylinen. Vähän sellaista inkkarimeininkiä. Kun mä esittelin biisin muille bändiläisille, niin kaikki sanoi että hyvä melodia ja tosi hyvä juttu, mutta pelleillään tällä vähän. Kaikki keksi eri musiikkityylejä ja me soitettiin kappaletta regeenä, nopeana hc-punkkina ja ties minä. Siinä se sitten kehittyi yht´äkkiä tällaiseksi meneväksi poppibiisiksi. Ja melodia ei sitten enää yht´äkkiä ollutkaan sellainen synkkä, vaan siitä tuli tällainen iloinen duuripoppibiisi. Musiikkityylin valitseminen muutti sen melodiankin.

Piilopaikasta tuli levyn eräänlainen teemabiisi. Levyn nimeksi piti tulla Blue lagoon ja Piilopaikan piti olla se nimibiisi. Se kertoo, että mikä oli se teema, kun mä rupesin tekemään sanoituksia tälle levylle. Loppujen lopuksi siihen Blue lagoon –teemaan liittyviä biisejä ovat vain Piilopaikka, Aarrekartta ja levyn päättävä Blue lagoon II. Levyn teema oli siis blue lagoon ja siitä voisi puhua seuraavan tunnin, että miksi se on.

No puhu seuraava kaksi minuuttia.

Mä olin Riikassa yksinäni seitsemän päivää halvassa hotellissa. Siellä oli ankeata, mulla oli kitara mukana ja mä ajattelin, että mä kirjoitan nyt hyviä biisejä tällä reissulla. No, enhän mä koskenut siihen kitaraan koko reissun aikana, vaan se oli tyhjän panttina sängyn alla.

Mä juoksentelin sen viikon pitkin kaupunkia vihko mukana sen harmauden ja rappion keskellä. Samalla Riika on kuitenkin myös todella kaunis ja perinteikäs kaupunki. Kuitenkin se europopin läsnäolo kahviloissa, se pelon tunne kaduilla ja jotain lähetystöjä vartioivat poliisit saivat mut ajattelemaan, että onko tämän maan päällä mitään värikästä paratiisia, mitä ihminen ei ole vielä pilannut kosketuksellaan. Suudelmitar-levyhän kertoi pitkälti samoista asioista.

Mutta eikös Suudelmittarella rakennettu enemmän fantasiamaailmaa.

No nyt ollaan taas yksi askel lähempänä realismia: onko olemassa jossain joku eden, jota ihmiset eivät ole vielä saastuttaneet. Kun mä olen katsonut tuota Miika Saksin tekemää levyn kantta, niin mä olen vasta jälkikäteen hoksannut, että tuo ruskea vuorihan on kuin ihmispaskasta koottu läjä.

Kun kannesta alettiin puhumaan, niin kerro sen historiasta.

Miika Saksi on helsinkiläinen graafikko, jolle annettiin tehtäväksi tehdä levylle kuvitus. Saksihan on oikeasti tehnyt nuo kannet leikkaa-liimaa –systeemillä, eli kuvien paikkoja ei ole oikeasti olemassa.

Onko tuo värimaailma syntynyt kannentekijän ideasta?

Kyllä, se on Miikan ideasta syntynyt.

Kannessa yhdistyy vanha neuvostoliittolainen painotekniikka värimaailman puolesta ja teemojen puolesta jonkun Vartiotornin kuvitus.

Niin. Olisi hauska kuulla mitä Miika Saksi ajattelee itse näistä kansikuvista. Mähän en ole miestä ikinä tavannut, mutta me ollaan oltu paljon sähköpostitse tekemisissä toistemme kanssa.

Palataan vielä Piilopaikka-biisiin. Kuinka tarkoituksellista se on ollut, että kappaleessa melodiakitara ja laulu käyvät eräänlaista kaksintaistelua keskenään tai se, että taustakuoro on miksattu niin “kauaksi”, että he ikään kuin huutavat oven takaa.

On vaikea perustella miksi ne on kuten on, mutta ne on hirveän tarkasti mietittyjä asioita. Mutta tuosta sanomastasi kaksintaistelusta. Alun perin siinä kohdin ei ollut laulua, vaan oli vain kitaramelodiat. Mä yritin tehdä siihen tilalle niitä laulumelodioita. Mutta sitten tuosta biisistä tuli tuollainen poppiversio. Mutta kyllä se mun mielestä toimii. Ja tuon biisinhän Poko julkaisi sinkkuna. Alunperinhän ensimmäisenä sinkkulohkaisuna piti julkaista Aamuyöllä tai Vuori.

Mennään levyn kolmosbiisiin, Aarrekartta. Mun mielestä tämä on se levyn potentiaalisin hittibiisi. Ei paras, mutta eniten hittibiisiainesta. Kaupallisesti ajatellen myös paras vaihtoehto sinkkulohkaisuksi.

No se on kaikista eniten “suomipoppia” mitä mä osaan tehdä. Nämä on mun mielipiteitä, bändin mielipiteet on asia erikseen. Mutta mun mielestä se biisi on parodiaa Red Hot Chili Peppersistä ja Don Huonoista.



Juha Rantala

---