- Ville Leinonen

Julkaistu POP-lehden numerossa 22.

Julkaistu : 1 elokuu 2004

Kansikuva puuttuu

Noin neljä vuotta on kulunut siitä, Ville Leinonen (s. 1975) julkaisi Valumo-yhtyeen kanssa ensimmäisen albumin. Ville Leinonen & Valumo -albumin iskelmälliset biisit herättivät kohtalaisesti huomiota ja varsin pian Ville julistettiin julkisuudessa Suomen uudeksi iskelmäprinssiksi. Mm. kappaleet Enkeli ja Tähtityttö saivat mukavasti radiosoittoa ja enteilivät sitä, että valitulla linjalla jatkaminen tuo vielä suuremman suosion tullessaan.

Iskelmäprinssi ei kuitenkaan halunnut pyöriä samassa piirissä ympyrää. Niinpä seuraavana vuonna julkaistulla pitkäsoitolla Kimaltavia unelmia Ville laajensi musiikkinsa maailmaa ja kakkosalbumilta onkin kuultavissa vahvoja vaikutteita mm. 1960- ja 70-lukujen psykedelia- ja folk-musiikista. Vuonna 2003 julkaistu kolmas bändilevy Uuden aamun lauluja puolestaan siirtyy jo raskaamman rockin puolelle, imien häpeilemättä mm. hevivaikutteita mukaansa.

Kolmelle Valumo-levylle on ominaista se, että ainakin melodisesti ne ovat suorastaan tyylillisiä irtiottoja toisistaan. Olkoonkin, että kehityssuuntana on koko ajan ollut musiikin kehittyminen raskaampaan suuntaan. Kunnes Ville sitten taas sekoitti pakan totaalisesti. Kesällä 2003 Ville alkoi tekemään uuden albumin biisejä. Vahvoina vaikuttimina biisien lopulliseen muotoon kehittymisessä toimivat Villen kiertely Euroopassa syksyllä sekä etnomusikologian opiskelut, jotka ovat osaltaan laajentaneet miehen musiikillista maailmaa.

Lopputuloksena syntyi joukko biisejä, joiden levyttäminen Valumon kanssa ei tuntunut mahdolliselta. Itsensäkin yllättäen Ville huomasi pian tekevänsä soololevyä. Lopputulos tarjoiltiin yleisölle tämän vuoden alussa albumin Suudelmitar muodossa. Levy, joka oli klassikko jo syntyessään.

Juuret

– Mun musiikilliset juuret on orkesteri- ja puhallinmusiikissa. Menin joskus viisivuotiaana kotipaikkakunnassani Savonlinnassa soittokuntaan soittamaan tamburiinia ja lyömäsoittimia. Siellä mä sitten kasvoin rumpalina ja me keikkailtiin ympäri pohjoismaita. Joka viikko oli esiintymisiä jossain, milloin poliittisissa tilaisuuksissa ja milloin muissa mitä kummallisimmissa tapahtumissa. Kun mä kehityin rumpalina, niin pääsin soittamaan Savonlinna Big Bandiin. Nämä kaksi ovat mun musiikilliselle uralleni kaksi suurinta koulua ja esikuvaa. Näissä olen oppinut sovittamisen ja yhteissoiton taidon. Ja tietyllä tavalla myös johtamisen, sillä rumpalihan on big bandissa keskeisessä asemassa.

– Parikymppiseksi asti mä soittelin rumpuja mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa. Tähän kuului myös hevi- ja punk-vaiheiden läpikäyminen. Jossain vaiheessa ensin runojen ja sitten laulujen kirjoittaminen nousi kuitenkin kaiken edelle. Seuraava vaihe oli se, että halusin nousta sieltä rumpalin paikalta lavan etureunaan laulamaan omia laulujani. Tuolloin tuo tuntui hyvin luonnolliselta siirtymältä. Tuon jälkeen rumpujen soittaminen on jäänyt minulla täysin taka-alalle, Ville kertoo. Rumpujen soittamisen intoa lienee rajoittanut myös se, että samoihin aikoihin, 90-luvun puolivälissä, Ville pyrki jazz-rumpaliksi konservatorioon, mutta häntä ei hyväksytty. Niinpä hänen tiensä johtikin tuolloin Anjalankoskelle kansanopistoon yleiselle taidelinjalle.

– Joskus vuosina 1994-97 nauhoittelin neliraitanauhurilla ensimmäisiä omia biisejäni. Soitin biisien kaikki soittimet itse ja sitten huusin siihen päälle nuoruuden angstia. Tuolloin ajattelin, että en mä koskaan löydä pienestä Savonlinnasta mistään samanhenkisiä soittajia tekemään tällaista musiikkia mun kanssani.

– Tuohon aikaan mä tein jotain soolokeikkoja ja kutsuin sitten jotain tuttuja soittajia niille mukaan musisoimaan ja kokeilin miten se homma toimisi. Ei ne keikat olleet mitään huonoja. Niiden myötä oppi sen, millaista omien biisien esittäminen yleisön edessä on.

Näille ajoille ajoittuvat myös Villen ensimmäiset julkaistut kappaleet. Anjalankoskelainen Kulttuuriyhdistys KuuMaa julkaisi neljä Villen laulua vuonna 1996 cd-kokoelmalla The Greatest Underground Hits Ever. Kokoelmalla Ville esitti kappaleet Tukkoja, Varhaistalven valssi, Hermolaulu ja Emma. Nämä biisit Ville oli nauhoittanut omalla säestyksellään aiemmin samana vuonna Savonlinnassa neliraitatekniikkaa hyödyntäen.

Raastinlauluja

Seuraavana vuonna olikin sitten aika julkaista jo kokonainen kasetillinen Villen lauluja. Syntyi Raastinlauluja, minkä kustantamisesta vastasi jälleen KuuMaa. Raastinlauluja -kasetin yksitoista kappaletta syntyivät Villen mukaan ”vuosien 1996-97 aikana, asuessani Anjalankoskella, Inkeroisten kylässä kirjoitellen runoja ja kuunnellen Gainsbourgia yömyöhään.” Levy on todellinen tee-se-itse -julkaisu. Ville vastaa albumin kappaleissa kirjaimellisesti kaikesta. Jopa kappaleiden äänityksestä, jotka mies on tehnyt kotonaan neliraitanauhurilla.

Kasetin kustantaja Kulttuuriyhdistys KuuMaa lokeroi, varmasti perustellusti, julkaisun genreen ”kokeellinen rock”. Kasettia painettiin huikeat 300 kappaletta, jotka Villen mukaan myytiin loppuun nopeasti.

Vuonna 2002 Raastinlauluja-pitkäsoitosta tuli harvinaisen herkun sijasta koko kansalle tarjottava kulttuurikokemus. Kyseisen vuoden toukokuussa Sänpäkkilä ja Leinonen uudelleenmiksasivat ja masteroivat albumin kappaleet. Pian tämän jälkeen Sänpäkkilän Fonal Records julkaisi kappaleet cd-painoksena kahdella bonus-biisillä varustettuna. Sänpäkkilän mukaan levyä painettiin 1 500 kpl, josta tähän päivään mennessä on myyty noin puolet.

Raastinlauluja-levyn cd-uusintapainokseen on lisätty bonusraidoiksi kokonaisuuteen hyvin istuvat Pensaassa ja Mitä sä intät.

Oman mainintansa cd-painoksessa ansaitsee pahvinen kansikotelo, jota kaikesta päätellen on ollut kokonainen insinöörijoukko suunnittelemassa. Tyylikäs kotelo, joskin käytettävyyden kannalta vähintäänkin helvetillinen. Jokaisella kerralla kun saan levyn ehjänä kotelosta revittyä ulos, olen aidosti yllättynyt.

Ainakin monien kriitikoiden silmissä aika oli ajanut näiden laulujen ohitse. Soundin Tero Alanko esimerkiksi kuritti kokoelmaa kahdella tähdellä ja kirjoitti lehdessä (9/02): »Näitä kömpelöitä neliraitanauhoituksia on miltei mahdoton kuunnella. Ne eivät ole kaunista ja koskettavaa kuunneltavaa, vaan pääosin suorastaan vaivaannuttavan huonoa musisointia. Ne eivät anna kuulijalle mitään, vaan tyytyvät olemaan paljas dokumentti nuoren taiteilijan kärsimyksistä, seksuaalipatoutumista ja kunnioituksesta Einstürzende Neubautenin musiikkia kohtaan – varmasti vilpitön, mutta yhtäkaikki aloittelijamainen musiikillinen kokonaisuus.»

Kaikki eivät kuitenkaan jaa kriitikoiden näkemyksiä. Fonal Recordsin Sami kertoo koko levyn uusintajulkaisun innoittajana olleen hänen suuri kunnioituksensa levyä kohtaan. – Se on mun lempparilevy, yksi parhaista suomalaisista. Kymmenen parhaan joukossa mun omalla listallani. Siksi halusin julkaista sen.

Oma mielipiteeni levystä on luisunut kuuntelukerta toisensa jälkeen Soundi-sedän mielipiteestä kohti Sänpäkkilän mielipidettä. Siitä jokainen levystä mielipiteen ilmaiseva kuuntelija voinee kuitenkin olla yhtä mieltä, että tätä levyä ei voi ymmärtää yhden tai kahden kuuuntelukerran jälkeen. 60-luvun avantgarde-musiikin tyylillisenä sukulaisena Raastinlauluja ei päästä kuulijaansa helpolla. Raastavat soundit sekä usvaiset ja rankat lyriikat epäilemättä karkoittavat yhdeksän kymmenestä kuulijasta kauaksi levyn luota. Levykokonaisuus, joka päättyy pyyntöön ”Anna minun vielä kerran oksentaa kasvoillesi” ei välttämättä kovin helposti löydä yleisöään sävellettyjä ihmissuhdekertomuksia etsivien ihmisten parista.

Villen tuotannossa Raastinlauluja ei ole missään määrin vertailukelpoinen muiden albumien kanssa. Tämä ei johdu mistään tasoerosta, vaan tämän ja Poko-albumien tyylillisestä jakautumisesta tyystin eri maailmoihin. Omassa sarjassaan Raastinlauluja on kuitenkin vanhahtavuudestaan huolimatta edelläkävijälevy. Jos pidät esim. muutama vuosi takaperin Siboneyn julkaisemasta Arktinen hysteria – Suomi-avantgarden esipuutarhureita -kokoelmasta, pidät todennäköisesti tästäkin levystä. Näiden levyjen tyylillinen sukulaisuus näet on vähintäänkin läheinen.

Mutta ei nyt käytetä palstatilaa tämän enempää Raastinlaulujen kolmannen vuosituhannen cd-uusintapainoksen kanssa, vaan palataan ajassa sinne minne jäätiin, eli vuoteen 1997. Raastinlauluja -kasetin lisäksi Villen musisointia kuultiin tuolloin myös kasettikokoelmalla Oikeutta eläimille. Tällä niin ikään KuuMaan kustantamalla kasetilla julkaistiin Villen biisit Lasitalossa, Loppu, Tuo, Katso minuun ja Anna minun elää. Kaksi ensimmäistä kappaleista oli nauhoitettu edellisvuonna Savonlinnassa neliraitanauhurilla. Kolme jälkimmäistä kappaletta ovat poimintoja Raastinlauluja -julkaisulta. – Mä en ole yhteiskunnallisesti mitenkään erityisen valveutunut ihminen. Se, että kappaleitani löytyy esim. tuolta Oikeutta eläimille -kokoelmalta, johtuu ihan vaan siitä, että multa kysyttiin voisiko niitä käyttää tuossa tarkoituksessa, Ville sanoo.

Valveutunut tai ei, niin siinä määrin Ville lupaa tukea jatkossakin esim. eläin- ja ihmisoikeusliikkeitä, että jos vaikka Amnesty tai Suomen Eläinsuojeluyhdistys pyytäisivät häntä hyväntekeväisyyskeikalle, niin ilman muuta hän siihen suostuisi, vaikkei itse aktiivisesti pyrikään toimimaan liikkeiden hyväksi. – Tai no, olen mä Greenpeacen kannatusjäsen, mutta siihenkin liityin tällaisen katukampanjan voimasta.

Mutta ennen kuin mennään liikaa sivuraiteille, niin palataan takaisin musiikin maailmaan. Aktiivista vuotta seurasi julkaisurintamalla Villen tuotannon osalta hiljainen vuosi 1998. Sen sijaan vuonna 1999 Ville esiintyi jälleen KuuMaan cd-kokoelmalla. Tällä kertaa nimenä oli Muutokset kevät, jolla kuullaan viisi Villen biisiä: Valumo, Marraskuinen, Toisien toistemme luo, Etsiä löytää 2 ja Samanlaiset. Kappaleet Ville oli nauhoittanut neliraitanauhurilla Savonlinnassa vuoden 1997 puolella.

Em. biisejä oli alunperin tarkoitus sijoittaa Raastinlauluja-kasettia seuraavalle projektille Enkelilauluja. Julkaisijan rahkeet eivät kuitenkaan riittäneet kasetin kustantamiseen, joten biisejä sisällytettiin tälle kokoelmalle.

Villen kokoelmalla esittämät biisit ovat kauniita herkistelyjä, joista on kuultavissa taiteilijan oman tyylin löytäminen ja sen jalostuminen.

Villen lisäksi Muutoksen kevät -kokoelmalla esiintyvät myös englanninkielistä tuotantoa esittävät Dildo Mania, Hippo Complex, Tomplex ja Jessie Garon & The Sexorcist. Näiden yhtyeiden musisoinnista on vaikea lausua mitään positiivista, mutta ehkei heistä tässä yhteydessä tarvitse tämän enempää kirjoitellakaan.

Suurorkesterista Valumoon

KuuMaan julkaisujen kautta Ville oli alkanut herättää kiinnostusta pienissä kuulijapiireissä ja pienlehdissä. Neliraitanauhoitusten tehtailu ei kuitenkaan riittänyt tyydyttämään nuoren muusikon luomistarvetta, vaan Ville halusi musiikilleen paremmat esityspuitteet: –Koska mä olen tällainen yltiödramaattinen persoona, niin halusin toteuttaa musiikkiani mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Niinpä vuonna 1997 kokosin vanhoista soittokavereista sellaisen kymmenhenkisen orkesterin, josta löytyi niin viulua, fonia, bassoa kuin pianoakin. Me tehtiin sitten pari keikkaa, jotka onnistui täydellisesti ja joka myös videoitiin. Tuolla keikalla me esitettiin mun tekemiä biisejä. Näistä kappaleista on jäänyt elämään Enkeli, joka julkaistiin myöhemmin Ville Leinonen & Valumo -levyllä. Muut biisit ovat jääneet taka-alalle lähinnä siksi, että niiden sanoitukset olivat tyyliltään enemmän sellaisia tilityksiä, Ville kertoo.

Jos Villen varhaisia biisejä ei keikoilla enää kuulekaan, niin onnella ja sitkeydellä niihin tutustuminen voi onnistua muuta kautta. – Niistä kappaleista tehtiin silloin vuonna 1997 poltettu cdr-levy, joka sittemmin on lähtenyt vähän laajemminkin leviämään. Ainakin Savonlinnasta tuo levy löytyy aika monelta ihmiseltä, Ville kertoo.

Massiivisen orkesterikokoonpanon taival jäi kuitenkin varsin lyhyeksi ja Ville tunnusti elämän realiteetit: –Onnistuneesta keikasta huolimatta sitä kuitenkin huomasi, että ei tuntematon artisti voi näin massiivisen orkesterin kanssa lähteä kotikylää kaueammaksi keikkailemaan. Sitten Valumo-bändi syntyikin melkein seuraavalla viikolla.

Jäsenistön Valumoon Ville löysi vanhojen soittokaverien ja muiden tuttujen joukosta: – Rumpali Antti Kinnunen oli tuttu jo soittokunnan ajoilta. Mä tiesin, että se on Savonlinnan toiseksi paras rumpali, Ville nauraa ja korjaa: – tai siis paras.

– Jere Leinonen oli luonteva vaihtoehto basistiksi, koska se ei ollut koskaan soittanut missään. Omaa pikkuveljeä on helppo pomottaa ja komentaa, että soita näin. Jerehän oppi työnsä jo treeniaikaan täydellisesti.

– Kitaristi Tuomas Luukkosen tiesin taas Savonlinnan taidelukiosta ja olin huomannut, että kyseessä on työnsä osaava kitaristi. Jonain päivänä sitten vaan menin kysymään, että tuutko soittamaan kitaraa meidän bändiin. Vasta tuossa vaiheessa me tutustuttiin kunnolla toisiimme.

Ville tunnustautuu bändinsä pomoksi. Viestittääkö tästä myös yhtyeen nimi, jossa artistin nimi on nostettu eteen? – Aluksihan tuo nimi oli tuollainen parodiamainen, josta oli tarkoitus luoda mielikuvayhteyksiä johonkin humppabändin kaltaiseen poppooseen. Tanssilavakulttuuri viehättää minua hirveästi ja suomalainen iskelmämusiikki on ollut mulle tärkeää pienestä pitäen. Olen itsekin soittanut rumpalina humppaa ja tuollainen tangolaulajajuttu on kolahtanut mulle aina positiivisessa mielessä.

– Valumo-nimihän on syntynyt jo aikasemmin, kun mä kirjoittelin tekstejä ja tein sitten sellaisen runokokoelman kuin Valumo. Nimi sitten vaan jäi jotenkin mieleeni. Sanahan liittyy jonkinlaiseen parisuhderunouteen. Ja koska tuo on sananakin itse keksitty, niin siitä sitten muodostui monia muita sanoja tärkeämpi.

Tässä vaiheessa voidaan kysyä Villeltä, että mikä koko Valumon perustamisen perimmäinen tarkoitus oli. Oliko ensisijaisena tavoitteena päästä keikoille vaiko levyttämään? – Keikoille pääsy ilman muuta, Ville sanoo ja jatkaa: – Ensimmäisissä treeneissä mulla oli valmiina jo kymmenen biisiä. Mulla oli tarkat visiot siitä, millaiselta musiikin tulee kuulostaa ja jokaiselle bändin jäsenelle näytin, että ”näin teidän pitäisi soittaa”. Ja koska yhdellä ihmisellä oli vahva näkemys kokonaisuudesta, rupesi homma toimimaan melko nopeasti. Ajatuksena ei kuitenkaan missään nimessä ollut, että nyt ruvetaan lähettämään demoja yhtään minnekään tai valloittamaan yhtään mitään. Meille oli tarpeeksi haastetta siinä, että saatiin aluksi keikkoja lähikunnissa pienissä punk-tapahtumissa.

Tässä vaiheessa en voi olla keskeyttämättä Villen tarinointia. Keikkoja punk-tapahtumissa? Mitä tekemistä Valumolla on tai on ollut punkin kanssa? – Niin no, meidän alkuaikojen musiikki oli tyyliltään vähän tällaista rajumpaa. Nopeasti kaikki kuitenkin jotenkin selkiytyi; mukaan tuli kauniita melodioita, länkkärijuttuja ja siihen liittyvää pukeutumista.

– Pian me sitten tehtiin taidelukion studiossa demonauha, jota me lähetettiin keikkapaikoille. Ei kuitenkaan minnekään levy-yhtiöihin. Mm. Tampereen Telakalle (jossa tämä haastattelu tehtiin, kirj.huom), johon me sitten muistaakseni vuonna 1999 saatiinkin keikka. Palaute oli kannustavaa ja parani koko ajan. Sen myötä syntyi intoa panostaa biiseihinkin enemmän, kun huomasi, että tästähän voikin syntyä jotain.

Debyyttisingle

Vaikka Valumo olikin luotu nimenomaan keikkabändiksi, eikä bändillä ollut mitään pakonomaista tarvetta päästä levyttämään, koitti tämäkin vaihe varsin nopeasti.

Villen & Valumon debyyttisinglen sai kunniakseen julkaista vuonna 1995 perustettu Sami Sänpäkkilän luotsaama pienlevy-yhtiö Fonal Records. – Sami oli nähnyt aiemmin mun soolokeikkani. Myöhemmin se sitten sanoi, että haluaa julkaista meiltä seiskatuumaisen levyn ennen kuin joku oikea levy-yhtiö nappaa meidät, Ville sanoo.

Samin nopeus palkittiin ja Fonal sai julkaista singlen Yöaikaan / Surusirpale. Nelivärisin kuvakansin varustettua singleä painettiin huikeat 300 kappaletta. Sanomattakin on selvää, että levyn käsiinsä saaminen vaatii tänäpäivänä työtä ja onnea. Villen mukaan levy myytiin keikoilla loppuun parissa viikossa.

Mia Puutio kirjoitti Tampereen etnomusikologian opiskelijoiden äänitorvessa Präntti-lehdessä levystä: »Mielestäni hyvän biisin yksi tuntomerkki on, että se on tulkittavissa monella eri tapaa. Musiikki irtautuu tekijästään ja alkaa elää omaa elämäänsä. Jää kenties asumaan toisen ihmisen silmäkulmaan. Ville Leinosen sanoituksista huomaa, että viihdetaiteilija on harrastanut kirjallista ilmaisua joskus vakavissaan. Ilmausten helmet liittyvät toisiinsa niihin sopivilla melodioilla ja sovituksilla. Sanat ja sävelet ovat yhdessä ja yhtä paljon musiikkia. Valumon tanakka tulkinta on todellakin kuin ratsu joka vie karjapaimenta. Yöaikaan -kappaleessa hektisellä draivilla, Surusirpaleessa rosoisella herkkyydellä. Parasta Ville Leinosessa ja Valumossa ovat juuri tulkinnan intensiivinen hulluus, joka imaisee mukaansa slurps vaan, ja herkkyys, joka kutittelee aorttaa kuin kimalainen päivänkakkaraa kesäisellä niityllä.»

– Ainakin single on niin rujo ja rupinen, kuin mihin me levyä tehdessä pyrittiin. Ja tuotantolähtökohdiltaan täydellisen epäkaupallinen. Biisihän on tuollaista psykedeelistä rautalankarokkia kummallisilla soundeilla. Mehän soitetaan Yöaikaan-biisiä vielä nykyäänkin, mutta puolet nopeammin, tehokkaammin ja selkeämmin, Ville kertoo.

– A-puoli on tehty omin voimin Savonlinnan taidelukion studiossa. Hyvä ystäväni Sami Karttunen oli siinä vääntämässä nappulaa. Miksauksen noihin biiseihin tein minä. Olin siihen aikaan hirveä diktaattori meidän bändissä. En toivo sellaisten aikojen palaavan, että tulee kesken biisin juostua rumpalin luokse, otettua siltä kapulat kädestä ja opetettua ”ei kun soitetaan se näin”. Se lienee aika traumaattista muille soittajille.

– Singlen b-puolen mä olen taas nauhoittanut kotona neliraiturilla. Se on täydellinen kääntöpuoli tuolle toiselle biisille.

– Vaikka itse sanonkin, niin mun mielestä tuo on ihan hyvä debyyttisingleksi ja siitä on nähtävissä kolikon molemmat kääntöpuolet.

– Se tuossa levyssä on mulle erityisen tärkeää, että se on julkaistu vinyylinä. Kunpa noita levyjä saisi tehdä enemmänkin tuossa muodossa.



Juha Rantala

---