- The Blue Things

Julkaistu : 1 toukokuu 2002

Teksti sisältyy “Unohtuneiden levyjen lähteillä” -artikkelisarjaan. “Unohtuneiden levyjen lähteillä” on POP:issa vuodesta 2001 saakka ilmestynyt artikkelisarja.

1966 oli amerikkalaiselle rock-musiikille poikkeuksellisen hyvä vuosi. Kolmisen vuotta aikaisemmin oli the Kingsmen osoittanut Louie, Louiellaan sen, että kyllä rupisemmallakin rokilla voi nousta kansallisille listoille saakka. Samoin muut Washingtonin ja Seattlen alueiden orkesterit kuten the Sonics, the Wailers ja Paul Revere and the Raiders yrittivät parhaansa mukaan näyttää kaapin paikkaa kansakunnallensa. Samoihin aikoihin mantereen yli pyyhkäissyt britti-invaasio oli viimeistään saanut nuoret miehet tarttumaan kitaroihin. Niinpä muutaman heppoisamman vuoden jälkeen oli amerikkalaisillakin taas painavaa sanottavaa. Vuosi 1966 olikin erinomainen autotallirokin vuosi: Standellsin uusi punk-imago ja klassiset hitit Dirty Water ja Sometimes Good Guys Don´t Wear White, Chocolate Watch Bandin hienot ensilevytykset Uptownille ja the Electric Prunesin jokseenkin hapokas I Had Too Much To Dream (Last Night) olivat muutamia tuon vuoden ehdottomia kohokohtia.

Garage-rockin parissa aloitti uransa vuonna 1964 myös kansasilainen the Blueboys. Alkuvaiheet olivat hyvin samanlaiset kuin tuhansilla muillakin kellarikokoonpanoilla: esikuvat olivat englantilaisia, ja ohjelmisto pohjautui pitkälti cover-versioihin. Kappaleita lainattiin joko suoraan brittiartisteilta, tai sitten sovitettiin vanhoja rockeja uusiksi. Beat-musiikin lisäksi the Blueboysilla oli toinenkin suuri vaikutteiden antaja: folk-rock. Tästä muodostuikin yhtyeelle selvä vahvuus ja keino erottautua monista muista yrittäjistä. He, etupäässä laulajansa Val Steckleinin johdolla, kehittyivät myös varsin kyvykkäiksi lauluntekijöiksi. Steckleinilla oli vahva folk-tausta. Hän oli ennen the Blue Thingsiä ollut mukana the Impromtwos-nimisessä kokoonpanossa, joka julkaisi alkuvuodesta 1964 omakustannealbumin On Campus.

The Blueboysin levytysura lähti liikkeelle vauhdilla. Jopa niin nopeasti, että myöhempien vuosien historioitsijat sekoilivat yhtyeen vaiheissa jonkin verran. Heti perustamisvuotensa syyskuussa Blueboysit äänittivät paikallisessa studiossa neljä kaksipuoleista asetaattia. Studion omistaja Vic Damon julkaisi omalla Damon-levymerkillään sekä asetaatteja (ikäänkuin käyntikorteiksi) että myös ihka oikeita nelivitosia. Damon oli tietenkin täyden palvelun firma, ja yksi harvoja ammattitaitoisia studioita Kansas Cityn alueella tuohon aikaan. Niinpä ei voi sanoa yhtiön olleen mitenkään rock-orientoitunut tai muuten historiallisesti merkittävä. Kuitenkin sokea kanakin löytää joskus jyväsen. Niinpä Damonilla julkaistiin loungemönjän lisäksi myös muutamia hienouksia kuten Lee Dresser and the Krazy Katsien hieman Jerry Lee Lewis-henkisesti rokkaava Beat Out My Love ja Conny and the Bellhopsin klassinen instrumentaalisingle Shot Rod/ Bop Sticks. Kaikeksi onneksi myös Damonin asetaatteja on säilynyt suhteellisen paljon, sillä studion master-nauha-arkistolle kävi Vic Damonin kuoltua 1972 hieman hupaisasti: ne päätyivät maantäyttötyömaan pohjamateriaaliksi.

The Blueboysin käyntikortit ajoivat asiansa mainiosti. Teksasilainen Ruff Records kuuli asetaatteja, ja kiinnostui yrittämään onneaan yhtyeen kanssa. Alkuvuodesta 1965 bändin nimi muutettiin the Blue Thingsiksi, ja Ruff julkaisi kaksi singleä: Mary Lou/Your Turn To Cry (Ruff 1000) ja Pretty Thing-Oh/ Just Two Years Ago (Ruff 1002). Satsaus näytti kannattaneen, sillä levyt myivät Teksasin alueella aivan kohtuullisesti. Suuri ja alati valpas RCA ostikin yhtyeen itselleen, ja vielä saman vuoden aikana ilmestyi markkinoille the Blue Thingsien ensimmäinen RCA-single La Do Da Da/ I Must Be Doing Something Wrong (RCA 8692). Kaiken kukkuraksi levy julkaistiin jopa kuvakansilla. Single on oiva esimerkki the Blue Thingsien vahvuuksista: toisella puolella energinen versio Dale Hawkinsin rokista ja toisella omaa tuotantoa oleva hieno folk-rock lakonisine sanoituksineen (I must be doing something wrong, love is gone again, I guess I just can´t win). Voi tuota elämän tuskaa.

Aivan samanlaiseen kyynisyyteen ei ollut aihetta uran kehityksen suhteen. Hittiä ei sentään saatu, mutta vanhasta muistista teksasilaiset ostivat singleä ihan mukavasti. Niinpä yhtye sai tilaisuuden levyttää kokonaisen albumillisen RCAn laskuun. Levytyssessiot pidettiin countryn puolelta tutussa Nashville Sound Studiossa, Tennesseessä. Tuottajana oli RCAn vanha kehäkettu Felton Jarvis. Jotta nimimiehet eivät vain loppuisi kesken, hommattin vielä John D. Loudermilk kirjoittamaan takakannellinen puutaheinää. Oltiinpa Loudermilkin ansioista mitä mieltä hyvänsä, niin nyt ei miehestä irronnut kyllä järjellistä sanaa. Mutta ilmeisesti levy-yhtiö oli joitakin tilaustoiveita ilmoittanut, sillä takakannen sanoma on tiivistettynä suurin piirtein: Bob Dylan + british = the Blue Things. Kaikki tämä suureellinen pönötys antaa odottaa jättiluokan pettymystä, mutta onneksi yhtye tiesi mitä halusi ja oli muutenkin hyvässä vedossa.Tuloksena olikin aivan ylivertainen albumi, jonka mahdollisimman monen ihmisen soisi kuulevan.

Kansitekstit voi siis unohtaa. Dylanin tai minkään englantilaisen kanssa levyllä ei ole juurikaan tekemistä (paitsi versio Dylanin Girl of the North Countrysta). The Blue Thingsin soundin salaisuus on kotiseutu. Joku ihmeellinen ominaisuus saa keskilännestä tulevat artistit kuulostamaan aivan omanlaisiltaan. Oiva esimerkki oli hieman aikaisemmin surf-musiikin puolelta: saadakseen aikaan järeätä lainelautailumusiikkia tarvitsi asustella tasaisen kaukana kaikista rannikoista (kuten the Astronauts ja the Trashmen). Pärjätäkseen tällaiselle edulle tarvitsivat länsirannikon tekijät jotakin kättä pidempää, esimerkiksi elämää suuremman egon (Dick Dale).

Asiat olivat siis harvinaisen hyvin: koossa oli loistava levy, ja tukena iso levy-yhtiö. Albumin julkaisua pohjustettiin vielä julkaisemalla etukäteen singlenä kappaleet Doll House/ Man On The Street (RCA 8860). Myös edellisen singlen molemmat puolet sisällytettiin albumille. Musiikillisesti lp oli siis varsin omintakeista folk-rockia. Aivan suoraa vertailukohtaa on vaikea nimetä, ehkä ollaan lähimpänä the Turtlesin kahta ensimmäistä albumia. Turtlesista poiketen Blue Things vältteli kuitenkin kaikenlaisen pop-kikkailun kappaleissaan. Heidän soundinsa oli jotakuinkin puolivälissä akustista folkia ja sähköistä rokkia. Suoraviivaisia rokkeja levyllä oli vain kaksi: jo edellä mainittu La Do Da Da ja versio Jimmy Reedin Ain´t That Lovin You Babysta. On muuten hauska yhteensattuma (?), että Dale Hawkinshan oli myös levyttänyt oman versionsa tästä kappaleesta.

The Blue Thingsin on sanottu olleen parhaimmillaan livenä juuri näihin aikoihin eli kesällä 1966. Mutta muutokset alkoivat oikeastaan jo ennen lp:n julkaisua. Bändi innostui aivan täysin uudesta villityksestä eli psykedeliasta. Folk-rock jäi lähes kokonaan pois kuvioista, näin siis albumi olikin jo ilmestyessään tavallaan vanhentunut. Yhtyeen nopealiikkeisyys kääntyi ensimmäisen kerran itseään vastaan. Lp ilmestyi syyskuussa, ja lähes samanaikaisesti ilmestyi uuden tyylin mukainen single Orange Rooftop Of Your Mind/ One Hour Cleaners (RCA 8998). Ja totisesti nytkin jälki oli vakuuttavaa. Varsinkin Orange… oli äärimmäisen tiukkaa sitarkitarointia vähän Yardbirdsin hengessä sisältävä helmi. En tiedä mitä mieltä RCA oli suojattinsa kehityksen suunnasta, mutta sitä ei kenenkään tarvinnut sen kummemmin spekuloida: heti singlen ilmestymisen jälkeen yhtyeen voimahahmo Val Stecklein erosi ja kärsi oikein kunnon hermoromahduksen (käsittääkseni juuri tässä järjestyksessä). Siihen the Blue Thingsin tarina sitten käytännöllisesti päättyikin. Tosin uraa yritettiin jatkaa ottamalla uudeksi laulajaksi Larry Burton, mutta tekohengitystähän tuo oli. Yhtyeeltä ilmestyi vuonna 1967 vielä kaksi singleä: You Can Live In Our Tree/ Twist and Shout (RCA 9203) ja Somebody Help Me/ Yes, My Friend (RCA 9308). You Can… oli vielä vanhaa materiaalia, ja viimeisimpiä Steckleinin kanssa levytettyjä kappaleita. Muut levytykset oli tehty uudella kokoonpanolla. Ja näissä levyissä käykin kiusallisesti ilmi totuus: cover-versioinnit vielä menettelivät, mutta oma Yes, My Friend oli sietämätöntä goodtime-jollotusta megafonin läpi laulettuna.

The Blue Things oli siis olemassa aika tarkalleen kolme vuotta. Lyhyen olemassaolonsa ja melko suppean levytetyn tuotannon huomioon ottaen on yhtyettä uudelleenjulkaistu yllättävän hyvin. 80-luvun garage-revivalin aikana julkaistiin useita Blue Things-uria eri kokoelmilla, jopa parilla Texas Punk-antologialla (juuri noiden alussa mainittujen Ruff-singlejen harhaan johtamina). Vuonna 1987 amerikkalainen Cicadelic Records teki uskomattoman tempun julkaisemalla yhtyeeltä kolme albumia sisältävän sarjan The Blue Things Story vol. 1-3 (Cicadelic 973, 974 ja 975). Entinen pääjehu Val Stecklein oli mukana toteuttamassa levyprojektia, joka sisälsi paljon ennen julkaisematonta materiaalia. Nykyisin levyjä ei saa mistään, mutta suurin piirtein sama materiaali on saatavilla samannimisellä, kaksiosaisella CD-sarjalla (Collectables COL-CD-0518 ja COL-CD-0540). Tuorein uusintapainos on RCA-albumista, joka julkaistiin aivan hiljattain sekä vinyylinä (täydellinen näköispainos) ja CD:nä (parilla lisäkappaleena vahvistettuna).



Pasi Lehtomaa

---