Nazareth - The Anthology

Bonnier 2009

Julkaistu : 23 syyskuu 2009

Kansikuva puuttuu

Rock’n’rollin käheimpiin ääniin kuuluvan Dan McCaffertyn luotsaama Skottilainen Nazareth on classicrokkia parhaimmillaan.
 Vastikään julkaistu kahden CD:n ja kolmekymmentä kahdeksan raitaa sisältävä Nazareth – The Anthology esittelee yhtyeen tuotannon parhaimmat palat. Pääpaino on suoraviivaisella rockmusiikilla ja näiden seikkailut bluesimman ja progressiivisemman tulkinnan parissa on sivuutettu. Jostain syystä poissaolollaan loistavat tosin myös kahden ensimmäisen levyn kappaleet.
 Oikeutetusti kokoelmalla kuullaan myös se kappale, josta yhtye parhaiten tunnetaan eli Love Hurts, mutta muilta osin itkuvirsiosasto on pidetty minimissään. Ensimmäisen CD:n yhdeksäntoista kappaleen seasta löytyvä hengästyttävä hölkkä pitää otteessaan aina loppuun asti ja sisältää kaikki oleelliset Nazareth -vedot.
 Ottaen huomioon materiaalin vahvuuden, onkin suoranaisen huutava vääryys ettei yhtye saavuttanut sen massiivisempaa suosiota. Sen sijaan nämä jäivät vähemmän lahjakkaidenkin yhtyeiden jalkoihin. Toisaalta Nazareth oli aina liian suora ja rehellisen oloinen, eikä näistä löytynyt sen suurimman suosion saavuttamiseksi edellytettyä mystiikkaa. Eivätkä tällaiset ruman näköiset jätkät oikein fanijulisteissakaan toimi. Kuvittelemalla räkäisen kuppilan, maalatut naiset ja viskin hajuisen hengityksen kaikki loksahtaakin jo paremmin kohdalleen.
 Osa ongelmaa oli epäilemättä myös siinä, ettei yhtye lukeutunut rockmusiikin suuriin uudistajiin tai innovaattoreihin. Pikemminkin se jatkoi sen perinnettä ja kasasi soitantonsa sen päälle. Erilaiset vaikutteet ovat selkeästi kuultavissa ja esim. Hair Of The Dogin kohdalla lainattiin tyylikkäästi Beatlesin Daytripperin riffiä. Yhtyeen omat sävellykset ovat pääosin yksinkertaisia, mutta hienot riffit, soitosta välittyvä hillitön svengi ja sovituksiin kiinnitetyt pienet yksityiskohdat kantavat pitkälle. Myös studiokikkailu oli yksi yhtyeen instrumenteista, mutta yllättävän läpinäkyvää ilman että se vetäisi osakseen liikaa huomiota.
 Parhaimmillaan Nazareth on onnistunut tekemään myös coveroimistaan kappaleista täysin omiaan, kuten kävi alkujaan The Everly Brothersin esittämän Love Hurtsin kohdalla. Jos tämän kappaleen ja hitaiden aikana ei irtoa, ei tule koskaan irtoamaankaan… Hieman yllättävä, mutta onnistunut, on Joni Mitchellin This Flight Tonight -cover, joka myös saavutti listamenestystä. Yhtyeen erinomaisuudesta huolimatta kaava ei kuitenkaan ole täysin murtumaton, kuten kakkos CD:ltä löytyvän Piece Of My Heartin kohdalla kuullaan. Pahimmalla tavalla kasarilta kuulostava versio Janis Joplinin kappaleesta saa kädet hakeutumaan pakkoliikkeenomaisesti suoraan volyyminapin suuntaan tai korville, riippuen siitä kumpi on lähempänä. Yhtä lailla hanurista on myös tulkinta Rolling Stonesin Ruby Tuesdaysta.
 Kokoelman suurin ongelma onkin siinä, että paras materiaali kuullaan jo ensimmäisellä CD:llä ja kakkos CD:n kohdalla odottaa tältä osin karvas pettymys. Yhtye kun oli tuossa vaiheessa hukannut jo otteensa ja parhaimmillaankin kuultava materiaali on keskinkertaista. Tästä huolimatta hyviä kappaleita on kokoelmalla siinä määrin, että vaikka kakkos CD:n arvon alentaisi pelkän bonuslevyn virkaan, ollaan vahvasti voiton puolella.
 Jos Creedence Clearwaterin ja Status Quon tai vaikka Thin Lizzyn kaltainen suoraviivainen meininki tuntuu hyvältä ja Led Zeppelinin mammuttimainen varjo liian löysäranteiselta, on aika katsastaa Nazarethin tuotanto. * * * *
Janne Hietanen
FAITH NO MORETHE VERY BEST DEFINITIVE
ULTIMATE GREATEST HITS COLLECTION (WARNER 2009)
Pontta Faith No Moren vaatimattomasti nimetyn kokoelman julkaisemiseen ei tarvitse kaukaa hakea. Ilmeisesti bändin pojilta alkoivat rahat loppua ja oli aika mennä taas tien päälle pienelle nostalgiarahastusrundille. Yhtyehän oli jo kuollut ja kuopattu. Toisaalta mitä pahaa tässä on, kun jopa kymmeniä vuosia vanhemmat yhtyeet tekevät edelleen samaa?
 Faith No More oli kahdeksankymmentä – ja erityisesti yhdeksänkymmentä luvuilla yksi kummallisimmista ja samalla innovatiivisimmista helppoa kategorisointia välttäneistä metalliyhtyeistä. Yhtye on omalta osaltaan vaikuttanut mm. nu metallin syntyyn. Asia, jonka ei pitäisi jäädä rankaisematta.
 Poikkeuksellinen tyylilajista toiseen siirtyily toimii Faith No Moren kohdalla, eikä muodostunut edes sen suurmenestyksen esteeksi, kuten yhtyeen tunnetuin levy Angel Dust (1992) osoitti. Jo levyilläkin irrallisen oloisista kappaleista koostettu kokoelma on kuitenkin ajoittain sellaista sillisalaattia, ettei ihan kaikki uppoa mitenkään yhdelle ja samalle kuulijalle. Mukaan on poimittu pari kappaletta Introduce Yourself (1987) levyltä, kolme The Real Thingiltä (1989) ja seitsemän Angel Dustilta. King For A Day… Fool For A Lifetime (1995) -levyltä mukaan on kelpuutettu kolme kappaletta ja yhtyeen viimeiseksi levyksi jääneeltä Album Of The Yearilta (1997) kaksi.
 Ensimmäiseltä levyltä We Care A Lot (1985) mukaan ei ole otettu yhtään kappaletta, mutta alkuperäistä laulajaa Chuck Mosleytä kuullaan kuitenkin Introduce Yourself -levyn kappaleissa. Eipä silti, kaikki kunnia Mosleylle, mutta kyllä Faith No Moren ainoa oikea laulaja on vokaaliakrobaatti Mike Patton.
 Koska kyseessä ei ole kuitenkaan yhtyeen ensimmäinen kokoelma, eikä näitä kappaleita voi kovin vieraiksikaan väittää, kiinnittyy huomio ensimmäiseksi bonuslevyyn. Mukana on B-sides & Rarities -nimeä kantava levy, jolta löytyy yhteensä kymmenen kappaletta. Osin levytetyn materiaalin tuttuudesta johtuen tämä bonuslevy viihtyykin paremmin levysoittimessa. Rento jammailu Hippie Jam Song ja sen kertosäkeen “Hallelujah L.S.D” ovat sen hauskinta antia, siinä missä saksaksi laulettu Das Schutzenfest typerintä. Patton on aina yhtyeissään ilmaissut rakkauttaan myös omiin suosikkeihinsa elokuvamusiikkiin ja siirappiseen tulkintaan. This Guy’s In Love With You (Live) onkin tämän panos Burt Bacharachin teostokorvauksia kohti.
 Levyn ekstroista puuttuu kuitenkin kaksi olennaista kappaletta. Coverversiot Dead Kennedysin Let’s Lynch The Landlordista ja Bee Geesin I Started A Jokesta. Molemmat näistä ovat ylivertaisia siihen mitä ekstroissa pääosin tarjoillaan, joten näiden kappaleiden puuttumisen myötä kokoelma ei muodostu nimensä veroiseksi. Myös laiska kansisuunnittelu antaa kitinän aihetta, sillä kokoelman kansikuvana on päädytty käyttämään ylituttua kuvaa valkohaista.
 I’m easy but not that easy.


Pisteet: 4/5


Janne Hietanen

---