- Ted Nugent - Kulttuuritalo 11.6.2006

Julkaistu : 1 elokuu 2006

Kansikuva puuttuu

Nyt sekin on sitten nähty ja koettu. Nimittäin maailmanluokan punaniskakitaroinnin ykkönen, Ted Nugent!

Euroopan kiertueen viimeisenä maana toimineessa Suomessa, esiintymispaikkana ollut Kulttuuritalo oli melko täynnä, muttei kuitenkaan loppuunmyydyn oloinen. Omalta osaltani päivä sai alkunsa hieman ontuen, sillä myöhästyin lehdistötilaisuudesta. Kaikesta päätellen olisi pitänyt varautua paremmin ja välttää ylimääräiset “sight seeing” ajelut miettimällä reitti etukäteen. Tyhmästä päästä kärsii… mutta seikkailu jatkui heti, kun autolle oli löytynyt sopiva paikka asfalttipäällysteisen luonnon siimeksestä.

Varsinaisen shown aikana volyymi oli kohtalaisen kova. Artistihan on itse puoliksi kuuro ja tunnettu äänekkäästä ja raivoisasta lavaesiintymisestään. Korvatulpat olivat siis välttämättömyys, mikäli keikasta halusi muitakin muistoja kuin räjähtäneet tärykalvot sekä kuulla edes osan laulun sanoista. Nugen kitarasoundi saattoi olla jumalainen, mutta jäi melko puuroutuneen yleissoundimaailman vuoksi kokematta.

Tunnustuksen paikka. Pidän Nugen tavasta soittaa kitaraa. Hänellä on oma tunnistettavissa oleva tyylinsä, johon häpeilemätön omasta soitostaan huumaantuminen kuuluu oleellisena osana. Pidän myös miehen useammista livelevyistä. Tämän huomioon ottaen nyt kuullun musisoinnin olisi siis pitänyt olla mannaa tulppien suojaamille korvilleni. Näin ei kuitenkaan valitettavasti ollut, sillä liian moni asia latisti tunnelmia.

Äänentoiston olisin vielä kestänyt, mutta suurimman kompastuskiven aiheutti Nugen taustalla toiminut kokoonpano. Basson varresta löytyi Barry Sparks ja rummuista ”Wild” Mick Brown (Dokken). Kaikesta kitaristin hehkutuksesta huolimatta bändi oli kaukana mistään “Motown” rytmiryhmästä. Rumpalin soitto herätti ajoittain epäilyksen siitä, että jaksaako rumpali todella setin loppuun saakka.

Myös Nuge tuntui lievästi vaisulta, ehkäpä jopa hieman vittuuntuneelta. Soitto kulki totutusti, mutta välispiikeissä ei ollut sitä tuttua “Katsokaa! Olen maailman paras ja repeämässä liitoksistani!”- tyyliä. Useita kertoja mainittu Helsinki kuulosti ajoittain Hell-Stinkyltä. Oliko tämä tarkoituksellista vai ei, sen tietänee vain Nuge.

Varmaa on kuitenkin se, että esiintymisareena oli maailmantähdelle poikkeuksellisen pieni, ja tämä heijastui myös lavashowhun. Poissa olivat buffalo (ymmärrettävistä syistä) mutta myös jousipyssy, intiaanipäähine ja mitä ilmeisimmin myös Amboy Dukesin aikainen Gibson Byrdland (nro 4).

Kitinän jälkeen onkin vapauttavaa siirtyä keikan hyviin puoliin. Nuge on armoton show mies, joka vetää kunnollisen setin vaikka hampaat irvessä. Pituutensa puolesta keikkaa ei voi moittia, sillä lähes kaksi tuntia kestäneen esityksen aikana kuultiin miehen suurimmat hitit, cover versioita sekä kaksi kokonaan uutta levyttämätöntä kappaletta. Esityksestä noin puolet kului kitarasoolojen parissa.

Cover versiona kuultu Sam & Daven -Soul Man oli kiva kuulla, sillä olin aikaisemmin lukenut että joillain keikoilla oli soinut tämä Steve Cropperin tyylitajuista kitarointia sisältävä klassikko. Jos en olisi tätä kuullut, olisin piinannut mieltäni ajatuksella siitä miltä tämä kuulostaisi Nugen käsittelyssä. Mitähän tuosta sanoisi, mitä en olisi jo muilla tavoin viestittänyt? Ainakin Motown rytmiryhmää olisi kaivattu…

Meno jatkui pääosin tasaisena, mutta välillä yhtye hellitti hieman ja soitti raskaalla kädellä tulkittua bluesia.

Uusista biiseistä Still Raising Hell ja Girl Scout Cookies kuulostivat ok:lta, ja ainakin Still Raising Hellissä oli tarttuva riffi. Varaan kuitenkin lopullisen mielipiteen kappaleiden osalta siihen asti, että kuulen ne toistamiseen. Parhaiten yhtye toimi esittäessään uudempia biisejä ja pysytellessään mahdollisimman suoraviivaisessa jytinässä.

Esitystä seurannut yleisö pysytteli rauhallisesti omilla paikoillaan ja heräsi enemmän eloon vasta keikan lähestyessä loppuaan. Arvatusti yleisön sai parhaiten otteeseen, artistin tunnetuin kappale: Cat Scratch Fever.

Odotukset ennen esitystä olivat kohtalaisen korkealla ja osittain ne myös lunastettiin. Nuge olisi kuitenkin voinut olla niin paljon enemmän, että parhaisiin keikkakokemuksiin tätä ei voi laskea. Nugentin uudelleennäkemistä voisin harkita, varsinkin jos yhtye on seuraavalla kerralla eri.



Janne Hietanen

---