- Suzi Quatro

Julkaistu : 1 helmikuu 2002

Tämä on kronologinen kertomus erään erittäin lahjakkaan naisen urasta vuodesta 1950 nykypäiviin, joka vuosien saatossa on tuonut iloa miljoonien elämään musiikillaan. Esittämällä, säveltämällä ja sanoittamalla. Hänen levyjään on myyty yli 45 miljoonaa maailmanlaajuisesti, joiden Joukkoon mahtuu peräti 16 hittisingleä. Lisäksi hän on kunnostautunut näyttelijänä, niin TV-sarjoissa kuin teattereissakin. Suzi on vaikuttanut myös musiikkiterapian alalla ja näytelmäkirjoittajana. Hän osoitti pioneerina suurelle yleisölle, vanhat ennakkoluulot murtaen, että nainenkin voi soittaa rockia lavalla, johtaen yhtyettään ja määräten itse tekemisistään, noihin aikoihin miesvaltaisessa rock-kulttuurissa. Hänelle myönnettiin ansaitusti ensimmäisenä arvonimi “Queen Of Rock`n`Roll”. Hän on toiminut esikuvana lukemattomille nykypäivien naisrokkareille, vaikuttaen siihen, että näistä tuli muutakin, kuin muiden tekemien biisien tulkitsijoita. Hänen energisyytensä ja määrätietoinen elämänasenteensa, joka on aivan kuin toiselta planeetalta, rouvan rokatessa tälläkin hetkellä 51-vuotiaana, jossain päin maailmaa, on luonut pakottavan tarpeellisuuden asiallisesta, musiikin kuuntelijoille suunnatusta kirjoitelmasta. Hyvät Naiset ja Herrat: QUEEN OF ROCK`N`ROLL FROM DETROIT, USA ! SUZI QUATRO

FAMILY QUATRO

Susan Kay Quatro syntyi 3. kesäkuuta 1950 Detroitin moottorikaupungissa Michicanissa, Yhdysvalloissa, Art ja Helen Quatron (Quattrocchin) kolmanneksi lapseksi. Molemmat vanhemmat olivat musiikki-ihmisiä, Unkarilaista ja Italialaista alkuperää, mikä selittänee osaltaan Suzin temperamenttisen ja kosmopoliittisen luonteenlaadun. Isä Art johti päätyönsä ohella, joka oli johtotason virka General Motorsilla, Jazz-orkesteria nimeltä Art Quatro Trio. Kyseisessä yhtyeessä Suzi teki ensi esiintymisensä jo kahdeksan vuoden iässä soittaen bongorumpuja.

Hänen varhainen lapsuuden unelmansa oli tulla ballerinaksi, mitä varten hän jopa otti balettitunteja. Varhaisnuoruudessaan hän opetteli isänsä opastuksella soittamaan mm. klassista pianoa ja rumpuja. Kuitenkin hänelle pienikokoisena nuorena pahamaineisessa suurkaupungissa elämän taistelumentaliteetit tulivat hyvinkin tarkkaan tutuiksi. Tämä osaltaan teki hänestä perinteistä naisen asemaa vastaan kapinoivan ja kovaluonteisen, mutta ehdottoman oikeudenmukaisen ja päättäväisen ihmisen ja bändinjohtajan. Suzin kaikki kolme siskoa, sekä veljensä ovat hänen laillaan myös erittäin musikaalisia ja jokainen heistä on päässyt aina levytystasolle saakka. Michael-veli on jopa julkaissut omia soololevyjä. Jo noin 14-vuotiaana Susan esiintyi Detroitin Paikallis-TV:ssä Go-Go-tanssijana käyttäen taiteilijanimeä Suzi Soul.

PLEASURE SEEKERSJA CRADLE

Suzi perusti 1964, vain 14 vuoden iässä, sisartensa Pattin, Nancyn ja Arlenen kanssa tyttöbändin nimeltä Suzi Soul & Pleasure Seekers Nimi kuitenkin lyheni pian pelkäksi Pleasure Seekers;iksi. Ehdotus bändistä tuli Pattilta, joka oli saanut idean kokonaan tytöistä koostuvaan sisaryhtyeeseen. Unelman toteuduttua kokoonpano oli seuraava: Suzi itse soitti bassoa. Patti kitaraa, Nancy oli päävokalistina, Arlene koskettimissa ja heidän ystävättärensä Nancy Ball rummuissa.

Heidän managerinsa loi heille imagon, johon kuuluivat Suzia kovasti härnänneet minihameet ja flirttaileva asenne. Vaikkakin yhtye ulkoisen olemuksensa ja nimensäkin ansiosta käsitettiin usein täysin väärin, sai bändi muutaman singlen lisäksi aikaiseksi jopa ulkomaankiertueen. Bändi käväisi Vietnamissa viihdyttämässä amerikkalaisjoukkoja mm. kenttäsairaaloissa 60-luvun lopulla.

Sinkut olivat pienelle Hideout-merkille tehty What A Way To Die / Never Thought You Leave Me (‘65) ja Mercurylle levytetyt Light Of Love / Shame (‘67) ja Good Kinda Hurt / Light Of Love (‘68) Yhtye nimittäin siirtyi Mercurylle vuonna‘67. Pleasure Seekersien levytysten vuosiluvuissa voi olla epätarkkuutta, koska lähes jokainen tietolähde antaa jossain määrin muista poikkeavan ilmestymisajankohdan.

Levytykset eivät tuottaneet kaupallista menestystä ja ne ovat alkuperäisinä erittäin harvinaisia ainakin rapakon tällä puolen, pienten painosmääriensä vuoksi. Kappaleita on mahdollista löytää esim. kokoelmilta What A Way To Die, Michican Mayhem Vol.1, In The Mid-sixties Vol.6-Michigan Part Two ja Best Of Hideouts (‘66- n.1000 kpl prässätty). Tosin aivan viime aikoina on Norton-levymerkki, julkaissut Yhdysvalloissa ekan sinkun uudelleen ja perinteitä kunnioittaen, 7” vinyylinä. Lisäksi äskettäin on nähnyt, niinikään Nortonin ansiosta päivänvalon Hideout-kokoelma, joka sisältää kyseiset biisit. Kokoelma on julkaistu sekä lp että cd-muodossa.

Yhtye teki olemattomasta levymyynnistä huolimatta kiertueita, jotka ulottuivat ympäri manteretta. Ohjelmisto koostui pääasiassa rock- ja rhytm’n’blues-klassikoista, kuten Louie, Louie ja Twist and Shout. Suzin mukaan he osasivatkin kunnolla vain noin kolme biisiä. Bändi kategorioitiin Detroitin Garage-rockin piiriin. Rumpali Nancy Ball joutui jättämään yhtyeen kesken kiertueen New Yorkissa perhesyistä ja häntä paikkasi jonkin aikaa New York Dollseissa myöhemmin maineeseen nouseva Jerry Nolan.

Hieman Pleasure Seekersien hajoamisen jälkeen Suzi perusti yhdessä, Nancyn kanssa oman yhtyeen. Niinikään tytöistä koostunut Cradle, kierteli edelleen laajalti pitkin Yhdysvaltojen rock-klubeja ja muita keikkamestoja aina 70-luvun alkupuolelle saakka, kumminkaan levytyksiä tekemättä. Myös Cradle käytti yleisönkosiskeluun tehokeinoinaan minihameita ja naisellista viehätysvoimaa.

Pleasure Seekersistä on syytä mainita varoitukseksi sen verran, että samanniminen yhtye levytti USA:ssa Capitolille singlen Theme From Walley Of The Doors / If You Climb On The Tigers Back, v. 1967. Kyseisellä levyllä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Suzi Quatron tai hänen bändinsä kanssa.

Hänen sisariensa myöhemmistä projekteista sen verran, että myös Patti on niittänyt mainetta ollen jonkin aikaa Fanny-nimisessä, suosiotakin saavuttaneessa tyttöbändissä. Hän toimi basistina yhtyeen viimeiseksi jäänellä albumilla Rock’n’Roll Survivors (‘75). Michael taas on julkaissut ainakin kuusi albumia, joilla on vieraillut lähes koko sisarusparvi.

HAPAROIVAT ENSIASKELEET JA ENSIMMÄINEN SOOLOSINGLE

Suzin ura koki suurimman siihenastisen menestyksensä v. 1971, kun Mickie Most- niminen brittiläinen levytuottaja sattui olemaan maisemissa Jeff Beckin mukana, Motownin studioilla tehtävien nauhoitusten merkeissä. Hän näki Cradlen esiintymisen ja vainusi heti Susanin potentiaaliset mahdollisuudet päästä maineeseen kotimaassaan. Hän tiedustelikin Suzilta tämän mahdollisuuksia lähteä Englantiin, Mickien suojatiksi soolouran luomista ajatellen. Kun Cradle piakkoin hajosi, oli Suzi oitis valmis vastaanottamaan tarjouksen. Olihan Mickie sellaisten artistien, kuin The Animalsien, Lulun, Herman‘s Hermitsin ja Donovanin suosion taustavoimana.

Suzi saapui englannin mantereelle, tai siis saarelle, loppuvuodesta ‘71. Lontoo oli kuitenkin kaupunkina noihin aikoihin sellainen, että päästäkseen eteenpäin, täytyi omata huomiota herättävä imago. Suzi ihastui Marc Bolanin habitukseen niin voimakkaasti, että halusi itsestään samantyylisen. Niinpä hän otatti samanlaiset kiharat ja muokkasi pukeutumistyylinsäkin Marcia muistuttavaksi. Tämän jälkeen olikin vuorossa jo kokeilu siitä, kuinka se ura lähtisi urkenemaan.

Hän perusti ensimmäisen bändinsä Englantiin muuton jälkeen. Siihen kuuluivat Suzin itsensä lisäksi Keith Hodge -rummut ja Jeffrey Mitchell -kitara. Suzi otti hoitaakseen basson ja päävokaalit.

Ensimmäisen singlensä Rolling Stone / Brain Confusion (For All The Lonely People) hän julkaisi heinäkuussa 1972 Mickien RAK-levymerkillä edellä mainitun bändin kanssa. Kansikuvaa myöten imago oli tuolloin vielä se pörröpää Bolan. Sinkun tuotti Mickie itse ja sen oli väsännyt Dennys/Brown-parivaljakko. Levy on siitä hauska tapaus, että se oli myynnillisesti täysi floppi kaikkialla muualla, paitsi Portugalissa. Siellä se ponkaisi ykköseksi. Liekö syynä olleet radioasemat, joilla oli tuolloin ylivoimaisesti suurin valta sen suhteen, mikä menestyi ja mikä ei. Todennäköisesti vain joku tiskijukka sattui sen Portugalin radiossa soittolistaansa liittämään, sillä kappale itsessään oli aivan mukiinmenevää tavaraa, kun sen vaan osasi löytää lukuisten debyyttisinkkujen joukosta.

CHINN, CHAPMAN JA SUZIMANIA

Singlen menestyksen muodostuttua kaupallisesti flopiksi, Mickie alkoikin kehoitella Suzia miettimään tyyliään uudemman kerran ja passitti tämän hankkimaan asusteita, joissa Suzi itse viihtyisi. Kukkaistyttömme löysikin eräästä liikkeestä nahkaisen kokovartalohaalarin, joka tuntui houkuttelevalta ja toi lisää rokkarimaista elementtiä hänen olemukseensa. Lisäksi kun pistettiin hieman koruja ja suoristettiin hiukset takaisin ennalleen, oli Mickie Suzin uuden tyylin nähdessään, välittömästi otettu. Superlatiiveja Suzin uudesta imagosta aikansa ladeltuaan, hän rupesi rakentamaan vakavasti uraa suojatilleen. Yhteistyökumppaneikseen hän otti jo uudelle listahirmulle, Sweetille menestyksekkäitä kappaleita väsänneet Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin.

Tuossa vaiheessa, suosion antaessa vielä odotella itseään, Suzi aloitti kuitenkin, rundin jytäbändi Sladen lämmittelijänä tämän Englannin kiertueella hieman miehistöään vaihtaneen bändinsä kanssa. Koskettimiin oli tullut Alastair McKenzie ja toiseksi kitaristiksi EX-Nashville Teens-kepittäjä Len Tuckey. Suzi on maininnut tämän kiertueen olleen erittäin tärkeä askel ponnisteluissaan kohti suosiota, sillä yleisö tuntui todella pitävän hänestä, vaikkei se samaan tapaan kirkunutkaan, kuin jopa uudeksi Beatlesiksi tuolloin tituleeratulle Sladelle. Sillä välin hittivelhot jo kirjoittivatkin Suzille biisin seuraavaksi sinkuksi.

Huhtikuun lopulla 1973 Suzi julkaisi ensimmäisen Chinn/Chapman-singlensä Can the Can. Kovana rokkipalana se kirjaimellisesti räjäytti potin kertaheitolla, kivuten listojen kärkeen Englannissa ja kuten tapana oli, lumipalloilmiönä myös muualla Euroopassa. B-puolen kappaleen Ain‘t ya somethin‘ honey, hän oli kirjoittanut itse ja sen tyyli muistutti enemmän “jazz-rockabillyä”, kuin suoraa rockia (myös tulevien sinkkujen kakkospuolet erosivat toisinaan täysin hittien linjasta). Tuotannossa ohjat olivat Chinnin ja Chapmanin käsissä. Imagon luominen uuden ajan naisrokkariksi hioitui yhä täydellisemmäksi, ja tämän seurauksena hänet kategorioitiin glamrockin piiriin. Tosin “imago”-termi on ehkä osittain väärä ilmaisu, koska hänhän oli lähinnä oma itsensä, tosin hieman liioitellusti. Hänen pieni kokonsakin (vain 155 cm) korostui taustayhtyeen muodostuessa isoista ja rujoista karjuista, joita Suzi ohjasi kuin Kleopatra alamaisiaan.

Määrätietoisena naisena hän todella olikin yhtyeensä ehdoton johtaja. Bändiin otettiin uudeksi jäseneksi rumpuihin Keith Hodgen tilalle Dave Neal. Samoin Jeffrey Mitchell sai jäädä pois antaen kitaristin vakanssin yksin Len Tuckeylle. Koskettimissa jatkoi Alastair McKenzie. Herrat hoitivat myös taustavokaaleja. Mukaan uuteen “lookiin” kuuluivat lisäksi moottoripyörät, hevosenkokoiset koirat yms. rekvisiitta. Arvatenkin tämä imagon lievä yliampuminen oli jossain määrin, jo aiemminkin muunmuassa Sweetin kohdalla roolileikkejä hyödyntäneiden, Chinnin ja Chapmanin ideoimaa.

Lisäksi kun edellä mainittuihin lisätään todella RRRock-kiljunnalla, tai kissamaisella kehräyksellä toteutettu vokalisointi rajuine lava-akteineen ja svengaavine kappaleineen, oli resepti menestykseen valmis. Suzin uraa aukova, totutusta poikkeava ja jopa hieman “maskuliininen” ote, noteerattiin erityisen voimakkaasti ajan medioissa. Hänestä pyrittiin tekemään jopa hieman poikatyttömäinen, mikä vuosikymmeniä myöhemmin tuntuu hieman hassulta, sillä nykyisinhän “Suzi Quatroja” kävelee suurkaupungeissa vastaan lukemattomia jo yhdellä kadunvälillä. Hänen harrastuksiansakin (mm.biljardi ja kilpa-autoilu) tutkittiin suurennuslasilla. Kyseisen aikakauden nuorten lehtien juttuja lukiessa, joissa Suzi esiteltiin ronskilla slangilla puhuvana kauhukakarana, pistää väkisinkin hieman hymyilyttämään Nyt kolmannella vuosituhannella onkin jo korkea aika paneutua enemmän itse musiikkiin, kuin lieve-ilmiöihin.

Heinäkuussa ‘73 ilmestynyt seuraava, jo ikivihreäksi vakiintunut sinkku 48 Crash / In the Morning, nousi niinikään listojen kärkeen. B-puolella säveltäjiksi merkittiin myöhemmin useasti toistuvat Suzi ja kitaristi Len Tuckey. Eräissä haastatteluissa Suzi tunnustikin jo seurustelevansa Lennyn (Len Tuckeyn) kanssa, vaikka siitä ei julkisesti yleensä puhuttu. Suzin ja Lenin kappaleet eivät hävenneet oikeastaan laisinkaan Chinn/Chapman- hittien varjossa, mikä osoittaakin heidän lahjakkuutensa myös lauluntekijöinä.

Hittien, eli A-puolten säveltämisen ottivat alan ammattilaisina Chinn ja Chapman huolekseen. Kahden ensimmäisen euroopanlaajuisen listasinglen suosiosta kertonee, että ensimmäinen myi noin 2 miljoonaa ja toinenkin puolet siitä! Myös tilastoennätys saatiin aikaiseksi, kun ensimmäisen kerran Jkb (jälkeen Beatlesien), samalla artistilla oli kaksi sinkkua Saksan kolmen myydyimmän singlen joukossa, 48 Crash ykkösenä ja Can The Can kolmosena.

Suzin, kuten monien muidenkin aikalaistensa kohdalla on hyvä muistaa, että eri maissa, levyt ja eritoten singlet ilmestyivät hyvinkin eri aikaan. Jopa vuosi saattoi ehtiä vaihtua saman sinkun eri painosten julkaisupäivien välillä. Tämä tieto on hyväksi ihmeteltäessä diskografioiden eriäviä ilmestymisvuosia. Yhdysvaltojen osalta erot olivat joskus vieläkin suuremmat, kuin Euroopassa.

Suzi teki 1973 vierailun, myöskin Mickie Mostin talliin kuuluneen folk-laulaja Donovanin kyseisenä vuonna ilmestyneelle Cosmic Wheels-albumille laulajana. Samoissa merkeissä hän vieraili myös Duncan Brownen esittäjänsä nimeä kantaneella albumilla samana vuonna.

Suzi itse otti noina vuosina estottoman railakkaasti ilon irti popparina olemisestaan; olihan hän kärsinyt sivustakatsojan roolista jo pienestä pitäen pienen ja aiemmin myös pyöreän olemuksensa vuoksi. Nyt hän vain päätti ottaa menetetyn takaisin. Myöhemmin hän on sanonutkin glamrock-vaiheen olleen nimenomaan hauskaa, vaikkakin aivan “pähkähullua” aikaa. Hän oli pohjimmiltaan tavallinen, herkkä nuori nainen, tosin hieman kaksijakoinen sellainen. Hän nimittäin saattoi puhua Suzi Quatrosta ja itsestään joskus aivan kuin eri henkilöinä, mikä kuvastanee osittain tietoistakin roolin vetoa.

Hänestä muodostui pikaisesti roolimalli aikansa vallankumouksellisille teinitytöille ja vastaavasti seksisymboli pojille.Tuolloin häntä alettiin kutsua “Queen Of Rock`n`Roll”iksi, naisten tekemän rockin pioneeriksi, vaikkei hän aivan ensimmäinen “rankkaa rokki-instrumenttia” soittanut tyttö ollutkaan. Vaikuttihan jo esimerkkinä, 60-lukulaisessa, Honeycomps-yhtyeessä naisrumpali Honey Lantree, Suzin omista varhaisbändeistä puhumattakaan. Hän oli kuitenkin ensimmäinen megasuosiota saavuttanut sarjassaan. Tämä jos mikä oikeuttaa saavutettuun arvostukseen.

Tärkeimmäksi roolimalliksi ovat kuitenkin Suzin tunnustaneet etunenässä mm. Joan Jett, ja kymmenet muut, nykypäivien kauniimpaa sukupuolta edustavat rockmuusikot. Onpa 80-luvun arvostetuimpiin kuuluvan, Talking Headsin, basisti Tina Weymouth todennut, että kaikkien naisbasistien tulee kiittää mahdollisuuksistaan juuri Suzi Quatroa. Lisäksi, 70-luvulla suurta suosiota kokeneen tyttöbändin Runawaysin (Cherie Currie, Joan Jett, Lita Ford, Michael Steele…) stoorin vastikään elokuvaksi ohjannut yhtyeen entinen basisti Vicky Blue (nykyisin Victory Tischler-Blue),omisti elokuvan kunnioittavasti Suzille!

ENSIMMÄISET ALBUMIT

Hittiputki jatkui lokakuussa ‘73 julkaistun singlen Daytona Demon / Roman Fingers, myötä, jonka jälkeen olikin jo debyyttialbumin vuoro. Yksinkertaisesti SUZI QUATRO-nimeä kantanut teos ilmestyi vielä samana vuonna. Bändin kovisimago näkyy mustavalkoisessa kannessa jopa huvittavan yliampuvana. Kaataahan siinä Suzin takana seisoskeleva pakkotyöleiriltä karanneelta näyttävä Len Tuckey olutta kurkkuunsa siihen malliin, että Suomessa jo sakot moisesta julkisella paikalla dokaamisesta saisi. Can The Canin ja 48 Crashin lisäksi levy sisältää liudan Quatro/Tuckey-kipaleita: Sticks & Stones, Skin Tight Skin, Get Back Mamma (kirj.Suzi yksin), Rockin‘Moonbeam, Shine My Machine, sekä Official Suburbian Superman ja Covereina Beatlesin I Wanna Be Your Man, Elviksen All Shook Up (Suzi on aina ollut suuri Elvis-fani), sekä mm. Swinging Blue Jeansin tunnetuksi tekemä Shakin‘ All Over. Albumi on kokonaisuutena mainio, erinomaisesti tuotettu rocklevy täynnä tukevaa “jytäpurkkaa”! Keräilymielessä mainittakoon, että alkuperäisessä Englannin painoksessa on musta etiketti. Myöhemminhän myös RAK-albumeihin tulivat sinkuilta tutut laivakuvat.

USA:ssa Bell julkaisi 1974 alkupuolella, singlen All Shook Up / Glycerine Queen. Elviksen kuultua Suzin version All Shook Upista ihastui hän levytykseen (ja Suziin) sen verran tanakasti, että pikimmiten kutsui laulajattaren kotiinsa Gracelandiin vierailulle. Mikä sinänsä tekee asiasta huomioimisen arvoisen, on se, että hän kieltäytyi kunniasta. On spekuloitu, että suurimman idolinsa tapaaminen olisi voinut olla, pohjimmiltaan ujolle Suzille liikaa. Toisaalta hän, jos kuka, osasi sanoa tarvittaessa, ilman selittelyä EI.

Suzi jatkoi Chinnin ja Chapmanin kirjoittamien listamoukarien julkaisua pitkin vuotta singleillä Devil Gate Drive / In The Morning, Too Big / I Wanna Be Free ja The Wild One / Shake My Sugar. Bell pyöräytti markkinoille jo toisen sinkun USA:ssa: Keep-A-Knockin‘ / Cat Size. Noihin aikoihin hänen kaikki singlensä noudattivat, USA-julkaisuja lukuunottamatta säveltäjä pohjiltaan tuttua kaavaa: (C/C-Q/T) ja menestys oli taattu. Jenkeissä taas alkuvaiheissa pidettiin enemmän covereista, vaikka Can The Can julkaistiin myöhemmin myös siellä.

The Wild One:sta on olemassa kaksi (tai jopa kolme) virallista eri versiota. Rankka sinkkulevytys, sekä huomattavasti kevyemmäksi tuotettu albumiversio. Se kolmas löytyy 90-luvun albumilta, uudelleen levytettynä. Alkuaikojen singleihin palataksemme, euroopanjulkaisuissa oli yleensä kuvakannet, mitkä taasen 70-luvun alkupuolella englannin painoksista puuttuivat. Luonnollisesti eri maiden painoksissa on yleensä erilaiset kannet. Arvokkaimpia yleensä ovat myös Suzin kohdalla, niinkuin monen muunkin, japanilaispainokset, sekä itäeuroopan versiot. Ajan hengen mukaisesti B-puolilla olevia kappaleita harvemmin löytyi pitkäsoitoilta. RAK-sinkkujen julkaisumaiden tunnistusta nopeuttaa ainakin Saksan ja Englannin/Hollannin painosten osalta etiketissä olevan kuvan purjelaivan asento. Englannin ja Hollannin painoksissa paatti on tulossa suoraan kohti, kun taas esimerkiksi Saksan versioissa se on kuvattu vinosta.

Vielä samana vuonna Suzi julkaisi myös toisen albuminsa. Nimeltään tämä lp oli pelkistettyä nimilinjaa jatkava QUATRO, joka sisälsi tietenkin, edellisen älpyn jälkeen julkaistujen sinkkujen A-puolet. Muutoin resepti albumin kasaamisessa noudattaa todellakin, jopa orjallisesti edeltäjäänsä. Hittien lisäksi albumilla on kolme Quatro/Tuckey-biisiä, Klondyke Kate, Cat Size, sekä Friday, mikä on vähemmän kuin edeltäjällään. Chinn/Chapman ovat väsänneet yhden sinkuilla julkaisemattoman biisin Savage Silk. Covereina ovat tällä kertaa, USA-sinkun A-puoli, Little Richardin Keep-A-Knockin‘, Cliff Richardin aikoinaan levyttämä Move it, Ray Charlesin tunnetuksi tekemä Hit the Road Jack, Elvis-cover Trouble ja Thompsonin Shot Of Rhytm & Blues. Materiaalia oli jouduttu, todennäköisesti kovan kiertuetahdin vuoksi, lainaamaan enemmän kuin debyytillä.

Kannessa on tällä kertaa värejä harmaaskaalan ulkopuoleltakin, mutta idea on takakannen valokuvassa edeltäjänsä jatkumo. Bändikuvassa Tuckeyn olutpullo on vain muuttunut tod.näk.McKenzien viskilasiin, joka tosin äkkiseltään näyttää tyhjältä, mutta tarkkasilmäinen analysoija huomaa piankin, että kyllä siellä vielä tilkka pohjalla on. Samoin jo edellisenkin levyn kannessa jommankumman rytmipojan (en ikävä kyllä erota heitä toisistaan kuvan perusteella), sormissa ollut tupakki esiintyy myös tässä kuvassa, vaikkakaan ei liene sama yksilö.

Loppuvuodesta, tarkalleen sanottuna 22.9.1974, Suzi teki ensimmäisen vierailunsa Suomeen, heittäen hienon, erittäin rockpitoisen, kaksituntisen keikan Finlandiatalolla. Vaikka konsertti pääsi alkamaan vasta puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin, sai se pauloihinsa koko saliin ahtautuneen yleisön, joka hakkasi kätensä punaisiksi järjestysmiesten tuijotellessa avuttomina hiki otsassa, mitä tuleman pitää. Kaikki sujui kuitenkin korrektisti hauskanpidon merkeissä.



Keke Väistö

---