- Suomalaismuusikoiden juhlahetket Graham Bonnetin taustabändissä

Julkaistu : 1 syyskuu 2005

Kansikuva puuttuu

Lähes kuka tahansa voi ideoida ja perustaa cover-bändin ihailemansa artistin ylistämiseksi. Mutta kuinka monella on sitä vastoin pokkaa ja ennen kaikkea tarvittavaa soittotaitoa pyytää jotain esikuvistaan yhtyeen laulusolistiksi? Tapasin kitaristit Asko ”Daffy” Terävän ja Mika ”Lamppari” Lamminsivun, joilta löytyy molempia. Nämä miehet ovat sen takana, että Graham Bonnet saatiin ensimmäistä kertaa Suomeen.

Hard rock –vokalisti Graham Bonnet (s. 1947 Skegness, Englanti) on vähälle huomiolle jäänyt, mutta varsin komean uran tehnyt muusikko. Ensimmäiset levytyksensä hän teki vuonna 1968 The Marblesissa. Duon tie päättyi 1970-luvun alkupuolella, jonka jälkeen Bonnetilla oli hienoisia vaikeuksia uransa kanssa. Häneltä julkaistiin kuitenkin mm. kolme soolosingleä vuosina 1972–74 ja kokeilipa hän näyttelijänlahjojaankin elokuvassa Three For All (1975). Bonnetin ensimmäinen kokopitkä soololevy julkaistiin 1977 ja toinen, No Bad Habit, heti seuraavana vuonna. Varsinainen läpimurto tapahtui 1979, jolloin hän pääsi Rainbow’n laulusolistiksi Ronnie James Dion paikalle. Yhtye levytti samana vuonna Down To Earth –albumin, jonka suurin hitti on radiosoittoa yhä nauttiva Since You’ve Been Gone. Rainbow-pestin jälkeen Bonnet julkaisi kolmannen sooloalbuminsa Line Up (1981). Seuraavana vuonna hän liittyi hetkellisesti Michael Schenker Groupiin. Oman bändinsä Alcatrazz hän perusti vuonna 1983. Yhtyeen riveissä vaikutti sen alkuaikoina myös kitaristi Yngwie Malmsteen, jonka pestiä jatkoi myöhemmin Steve Vai. Alcatrazzin jälkeen Bonnet on ehtinyt työskennellä lukuisten musiikkiammattilaisten kanssa, joista vain muutamana esimerkkinä voidaan mainita kitaristit Chris Impellitteri ja Jan Akkerman. Viime vuonna hän perusti italialaisen kitaristi Dario Mollon kanssa Eurooppaa kiertäneen Elektric Zoo –projektin. Ja viimein, pitkän odotuksen jälkeen, Bonnet saapui ensimmäistä kertaa Suomeen toukokuussa 2005.

SÄHKÖPOSTIA IDOLILLE

Istumme Daffyn ja Lampparin kanssa Tampereen Klubilla, missä he muistelevat idean syntyhetkiä ja tapahtumien kulkua. Kummallakin muusikolla on pitkä tausta hard rockin parissa niin soittajina kuin kuuntelijoinakin. Tällä hetkellä Yössä musisoiva Daffy muistelee ensimmäisen levyostoksensa olleen Rainbow’n Down To Earth vuoden 1980 paikkeilla. Myös freelancer-muusikko ja mm. Mike Monroen bändissä Daffyn kanssa soittanut Lamppari mainitsee liudan hard rock –bändejä kovimpina musiikillisina vaikuttajinaan. Mutta mistä syntyi ajatus kutsua Graham Bonnet suomalaisen yhtyeen laulusolistiksi? ”Lampparin kanssa tästä puhuttiin joskus joulun välipäivinä, että jotain voisi soitella. Alkuvuodesta tuli sitten ajatus, että miksi me kysyisimme jotain suomalaista laulajaa laulamaan näitä covereina – kysytään mieluummin sitä alkuperäistä kaveria. Aika nopeasti se homma siitä sitten lähti liikkeelle”, muistelee Daffy. Yhteydenotto nykyään Yhdysvalloissa asuvaan Bonnetiin tapahtui sähköpostin välityksellä. Vastaus saatiin jo parin päivän sisällä ja Bonnet vaikutti kiinnostuneelta yhteistyöstä. Tunnelmat myönteisen vastauksen jälkeen olivat luonnollisesti sekavan innostuneet. ”Eihän sitä kaikki meinannut heti uskoakaan!”, naurahtaa Daffy. Kokoonpanoa suunniteltaessa oli jo alussa selvää, että kitaristikaksikon tueksi tulisi kovan linjan rumpali Kari ”Lacu” Lahtinen (mm. Hanoi Rocks). Soittotaitojen lisäksi muusikkovalintaan vaikutti alkuun myös se, mitä Bonnetin kanssa soittaminen kullekin ylipäänsä merkitsisi. ”Ei haluttu ketään sellaista, joka tulisi soittamaan vaan niin kuin töihin”, kertoo Daffy alkuideoinnin vaiheista. Lopulta kolmikkoa täydensi mm. Hanoi Rocksissa ja Five Fifteenissä vaikuttanut kosketinsoittaja Pate ”Flintstone” Kivinen ja basistiksi pyydettiin Daffyn bändikaveri Yöstä, Jukka Lewis. Jälkimmäinen sopi ryhmään mainiosti paitsi soitannollisten lahjojensa puolesta, myös vankan kansainvälisen musiikkitaustansa takia.

TREENIKÄMPÄLLÄ

Lähes kaikille meille lienee tuttua se, kuinka asioiden hoitaminen jää usein viime tinkaan. Tämäkään kokoonpano ei ollut poikkeus tässä suhteessa. Vaikka kuulemani mukaan biisilista olikin ollut käsissä jo kolmisen kuukautta, saivat miehet hilattua itsensä treenikämpälle vasta viimeisen kuukauden aikana. Harjoitukset pidettiin Tampereen Nekalassa sijaitsevalla Omppu-studiolla. ”Ei me kimpassa treenattu varmaan kun kolmisen kertaa, ja Bonnetin kanssa vielä parit treenit siihen päälle. Kotona silloin tällöin kun muisti”, kertoo Lamppari. Voisi kuvitella, että kahden soolokitaristin välille saattaisi helposti syntyä pientä nahinaakin kitaraosuuksien jakamisesta. Lähtökohdaksi tähän otettiin kuitenkin se, että kumpikin saisi soittaa noin puolet ja puolet. Monet kappaleet antoivat lisäksi mahdollisuuden kahdellekin soolokitaralle. ”Olihan siinä Daffylla enemmän Michael Schenker –hommia ja mulla sitten taas niitä porakonehommia”, naurahtaa Lamppari. Musisointi laulusolistin kanssa, joka on työskennellyt mm. sellaisten kitarasankarien kanssa kuten Ritchie Blackmore ja Steve Vai, loi luonnollisesti omat paineensa erityisesti kitaristeille. “Ensimmäiset treenit oli pelkkää tärinää. Mutta sitten kun huomasi, kuinka mahtava ja välitön tyyppi Bonnet on, niin tilanne rupesi vapautumaan”, kuvailee Lamppari tunnelmiaan. “Seuraavana päivänä kaikki meni jo paljon paremmin. Ja kyllä me ne biisit nyt jotenkin soitettiin, vaikka olikin pientä tärinää. Sitten se oli tosiaan vapautuneempaa kun huomasi miten Bonnet suhtautui näihin asioihin. Ei arvostellut mistään koko aikana. Päinvastoin, tuntui olevan erittäin tyytyväinen”, jatkaa Daffy. Kitaristien lisäksi yhtyeen muillakin jäsenillä oli varmasti omat suorituspaineensa. Tästä huolimatta kaikki ottivat oman tonttinsa haltuun ja henkilökemiat toimivat ainakin keikkatilanteessa loistavasti. Biisilistaa oltiin suunniteltu jo ennakkoon puhelimitse Bonnetin kanssa. Vaikka suurin osa kappaleista olikin hänen ehdotuksiaan, saatiin omiakin ideoita sekaan. Bonnetin laajasta levymateriaalista huolimatta settilistan ulkopuolelle ei jäänyt ainakaan kitaristiemme mukaan mitään sellaisia kappaleita, jotka olisivat jääneet suuresti harmittamaan jälkikäteen.

EPÄTYYPILLISTÄ KIERTUE-ELÄMÄÄ

Keikat järjestettiin peräkkäisille päiville 6.-10.5.2005. Kyseinen ajankohta oli ainoa mahdollinen, mikä sopi kaikille yhtyeen jäsenille. Tästäkin huolimatta aikataulut menivät tiukoille: Yön keikkojen loputtua vappuna saapui Bonnet Suomeen jo parin päivän päästä tästä. Loppupuolella kiire koetteli puolestaan Lacua, jolla oli lähtö Hanoi Rocksin keikoille Japaniin vain kaksi tuntia viimeisen Bonnet-keikan jälkeen. Varsinainen kiertue alkoi Tampereelta, joka on nykyisin bändin enimmistön kotikaupunki. Tämän jälkeen olivat vuorossa Lappeenranta, Tallinna ja Helsinki, josta matkaa jatkettiin kiertueen päätepisteeseen, Ruotsin Vesteråsiin. Jännitys ennen ensimmäistä keikkaa oli kaikilla pinnassa. Lisäpainetta aiheutti varmasti sekin, että samanaikaisesti niin allergiasta, astmasta kuin jet-lagistakin kärsinyt Bonnet sairastui flunssaan jo kiertueen alkupäivinä. Treeneissä Bonnet oli vielä säästellyt ääntään, joten ensimmäinen kerta kun bändikaverit kuulivat hänen varsinaisesti laulavan kokonaisen kappaleen, oli Tampereen keikkaa edeltäneessä soundcheckissä. “Kyllähän se ääni oli alkupuolella rundia vielä aika kateissa, mikä johtui varmaan pitkälti väsymyksestä. Loppua kohden se parani huomattavasti, kun rupesi vanha kone lämpiämään”, muistelee Lamppari. “Mun mielestä keikat paranivat jollain tasolla koko ajan, vaikka tietysti jokaisella oli omasta mielestään niitä huonojakin päiviä välissä”, lisää Daffy. Keikkojen jälkeen yleisöltä tulleet kommentit olivat pelkästään positiivisia. Suurin ihmetyksen aihe näyttääkin olleen se, että negatiivista palautetta – tai edes mitään sen suuntaista – ei tullut lainkaan. “Pelkästään liikuttuneessa tilassa olevia ihmisiä, jotka keikan jälkeen kättelivät eivätkä välttämättä pystyneet edes puhumaan nieleskelyltään”, muistelee Daffy. Nostalgian pauloissa itkevä mies ei ollut muutenkaan harvinainen näky näillä keikoilla. “Lappeenrannassakin oli soundcheckissa semmoinen todella iso kaveri, joka rupesi heti poraamaan kun soitettiin jotain Rainbow’n biisiä. Se porasi sen alusta loppuun”, hämmästelee puolestaan Lamppari. Keikkamatkat sujuivat stereotypisestä rockbändistä poikkeavaan tapaan: lähes kommelluksitta. Kukaan ei kuulemani mukaan kadonnut (ainakaan pitkiksi ajoiksi), ei oksentanut lavalle eikä muutenkaan pilannut mitään yltiöpäisellä viinan juonnilla. “Kyllähän se oli totta kai myös kunnioitusta Bonnetia kohtaan, ettei mekään ruvettu siinä liikoja rälläämään. Sitä paitsi Daffy ei edes ehtinyt, kun se kulki Bonnetin kanssa käsi kädessä joka paikkaan!”, kiusoittelee Lamppari soittokaveriaan.

JATKOSUUNNITELMIA?

Kumpainenkin kitaristeista vaikuttaa jälkikäteen hyvin tyytyväiseltä ikimuistoiseen viikkoonsa Graham Bonnetin seurassa. “Olihan se tavallaan yhtä juhlaa”, ilmaisee Daffy jälkitunnelmiaan. “Parasta ikinä mun mielestä”, kiteyttää Lamppari. Bonnet osoittautui luonteeltaan vaatimattomaksi herrasmieheksi, joka oli iästään huolimatta säilyttänyt teinipoikamaisen muusikkohuumorinsa. Tarkempia tarinoita eivät kitaristit suostuneet toimittajalle kertomaan, mikä saattaa toisaalta olla pelkästään hyväkin asia. Näin korkeatasoista yhtyettä näkisi mielellään vakiintuneenakin kokoonpanona, mutta valitettavasti miesten muut kiireet tekevät kyseisen vision tällä hetkellä turhaksi. “Ei tuota pysty edes miettimään kun se on täysin mahdotonta. Tosin – mullahan nyt ei mitään kiirettä ole, kun mä oon freelancer. Pitääkin varmaan ruveta tekemään duokeikkaa Bonnetin kanssa!”, naureskelee hyväntuulinen Lamppari. “Mä toivosin että tästä tulisi sellainen bändi, joka pystyisi tekemään jonkun tämänkaltaisen jutun esimerkiksi kerran vuodessa. Sekin olisi jo hienoa”, pohdiskelee puolestaan Daffy. Bonnet mainitsi eräässä antamassaan haastattelussa, että yhteistyö suomalaismuusikoiden kanssa voisi hänen puolestaan jatkua jo tämän vuoden lopulla. Tähän kitaristeillamme tuskin olisi mitään vastaansanomista, mutta onko sitten ketään muuta artistia, joka saisi kokoonpanon uudelleen yhteen? “No, on tässä vähän mietitty, mutta ei nyt viitsi sanoa nimeltä. Ei olla vielä otettu yhteyttä”, lausahtaa Daffy salaperäisenä ja kääntää katseensa pois haastattelijan uteliailta silmiltä. Jäämme siis mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Mitä tahansa nämä kaverit vastaisuudessa keksivätkin, toivon todella että seuraavalla kerralla Suomen media herää tarkemmin seuraamaan tilannetta. Tällä kertaa kun miesten saama huomio hard rock –kulttuurin edistämisestä ja lukuisten Graham Bonnet –fanien unelmien täyttämisestä jäi harmittavan vähälle.



Taru Oksanen

---