- Suomalaisia levydivareita (12): Popparienkeli

Julkaistu : 1 helmikuu 2005

Kansikuva puuttuu

Levydivarien kierroksessa tulee tusina täyteen. Tällä kertaa esittelyssä on Helsingin Viiskulmassa sijaitseva Popparienkeli. Levykauppiaana olemisen sietämätöntä keveyttä ja musiikkifaniuden perimmäisiä pohjavirtauksia luotasi kahvikupposen äärellä Timo Saarikivi.

Mistä oma kiinnostuksesi musiikkiin ja levyihin lähti ? Sen muistan helposti: olin kymmenvuotias kuullessani The Rolling Stonesien Tell Men vuonna 1964. Siitä kaikki lähti liikkeelle. Vakavammaksi harrastukseksi musiikki muuttui muutamaa vuotta myöhemmin. Levyjen ostaminen sinänsä alkoi kunnolla vasta sitten, kun alkoi saada omaa rahaa. Siinä ohessa kuuntelin radiosta niitä harvoja ohjelmia, mitä silloin oli, ja nauhoittelin kelanauhurilla. Keräilyksi harrastus muuttui oikeastaan punk-ajan myötä, eli siinä 1976-77. Silloin huomasin ostavani aika järjestelmällisesti sekä brittiläisiä että suomalaisia punk-levyjä. Ammatiksi harrastus puolestaan muuttui 90-luvun alkupuolella. Ensin pyörittiin Heinosen Arin kanssa messuilla, ja sitten perustettiin liike. Popparienkeli perustettiin aprillipäivänä 1994. Aluksi liike oli pieni ja pimeä, ja siellä oli pelkkää vinyyliä. Sitten cd:n tulemisen myötä tuli tarve isompaan tilaan. Nykyinen liiketila on kolmas, kaikki ovat olleet tässä samoilla kulmilla.

Miten harrastukselle on käynyt sen muututtua ammatiksi? No kyllähän työ sen tavallaan tappaa. Mullahan on aika raskas keräilytausta, mutta oikeastaan olen ihan tyytyväinen nykytilanteeseen, joka on tietyllä tavalla paluuta alkupisteeseen: tärkeintä on musiikki, ei niinkään se, että tietyltä artistilta on hyllyssä kaikki levyt. Ei kai kenenkään tarvitse omistaa kaikkia mahdollisia levyjä, tai maksaa niistä sikamaisia hintoja. Pidän nimenomaan musiikista, piste. On mulla kuitenkin omat levyt ihan pysyvästi tallella, en minä niistä luovu. Niissä on kuitenkin niin paljon omaa henkilökohtaista historiaa mukana.
Mitä kaikkea oma kokoelmasi sitten sisältää ? Mulla on hyvä 60-luvun kokoelma, the Beatlesit ja the Rolling Stonesit ja vastaavat. Proge-levyjä tuli ostettua jossakin vaiheessa, ja sitten tuli tuo jo edellä mainittu punk. Punkista mulla on luultavasti kaikkein edustavin kokoelma. Pääasiassa siis vinyyliä, mutta ostan toki myös cd:itä, jos ilmestyy esimerkiksi joku hyvä tai definitiivinen tuplakokoelma. Joku Crowded House on hyvä esimerkki: niiden kokoelma sisältää kaiken sen, minkä minä yhtyeeltä tarvitsen. Toisaalta, seiskatuumainen single on esineenä ihan mielettömän kiva. Jos edelleen keräilisin levyjä, niin luultavasti keräilisin juuri sinkkuja.

Minkälainen on vinyylien ja cd:iden välinen suhde liikkeessänne ? Painopiste on cd:issä, ja tämä johtuu ihan kysynnästä. Jos kaikki haluaisivat ostaa vinyyliä, niin sitten me myisimme vinyyliä. Tällä hetkellä esimerkiksi dj-kulttuuri suosii vinyyliä, mutta tavaraa on kuitenkin aika rajoitetusti saatavilla. Toisaalta siihen on myös omat liikkeensä, tuossa vieressä esimerkiksi Lifesaver hoitaa sitä puolta mallikkaasti.

Mitä tyylillisiä suuntauksia Popparienkelissä on edustettuna ? Kyllähän liikkeen tyylilliset linjaukset perustuvat pitkälti siihen, mistä itse tykkää ja on kiinnostunut. Siinäkin on pientä vaihtelua sen mukaan, mikä kausi itsellä sattuu olemaan. Jos kuuntelee vaikka paljon bluesia, niin ykskaks on myös paljon blues-levyjä tuossa kaupan tiskissä. Eli pientä poukkoiluakin on, mutta toisaalta onhan meillä ihan selkeä linja: klassikoita on aina hyvin saatavilla, ja niitä artisteja joita itse on aina kuunnellut. Lisäksi utelias mielenlaatu takaa sen, että koko ajan haluaa kuulla jotakin uutta.

Oletko viime aikoina onnistunut kuulemaan jotakin aivan erityisesti sykähdyttänyttä uutta musiikkia? Viime vuosina suuren vaikutuksen on tehnyt ainakin Ryan Adams. Kävin katsomassa sen keikankin, joka oli ihan ällistyttävä. Kerrassaan hienoja biisejä. Adamsista aistii sen, että musiikin tekeminen on sen mielestä ihan älyttömän nastaa puuhaa, ja luultavasti se tekisi musaa vaikkei siitä mitään maksettaisikaan. Ken Stringfellow on myös mainio

Mitä levyjä menee eniten kaupaksi ? Jos ensin ajattelee sitä mikä ei mene, niin metallissa me ei olla kauhean hyviä, vaikka sitäkin on myynnissä. Luultavasti parhaiten ja tasaisimmin menevät kaupaksi juuri klassikot: the Beach Boys, Van Morrison ja vastaavat. Uudemmista nimistä on helpoin myydä niitä, joista itsekin innostuu, esim. Interpolia. Käytettynä vaivattomimmin saa myydyksi tietenkin kaikki uutuudet. Muuten käytettyjen menekki noudattaa pitkälti uutena parhaiten myyvien levyjen linjaa. Esimerkiksi käytetyt the Beatles-levyt menevät kyllä heti kaupaksi.

Vaikuttaako klassikoiden myyntiin niiden usein uusia levyjä alhaisempi hinta? Kyllähän tuo mid-price-käytäntö toimii. Täyshintaisten levyjen suhteen hinnoissa voisi kuvitella olevan jonkinmoista pelivaraa. 23 euroa alkaa olla jo siinä kipurajoilla, kyllä siinä pitäisi päästä alle kahdenkympin. Mutta se ei taaskaan ole minun päätettävissäni.

Missä suhteessa teillä myydään uusia levyjä verrattuna käytettyihin ? Painopiste on selvästi uusissa. Luultavasti uusia levyjä menisi enemmän, vaikka käytettyjen levyjen kierto lisääntyisikin. Kyllähän käytettyjä tulee sisään ihan mukavasti, mutta aina soisi enemmänkin tulevan, ja nimenomaan hyviä levyjä. Käytettyä vinyyliä ei juurikaan osteta sisään, vanhaakin varastoa on tarpeeksi. Vinyylissä kysyntä on kuitenkin kaventunut. Helpointa on myydä levyjä, joita ei ihan joka päivä ole tarjolla, esimerkiksi vanhaa Suomi-punkia ja poliittisia levyjä. Niille olisi aina ottajia, koska niitä on niin vähän myynnissä. Toisaalta on paljon levyjä, joilla ei tee yhtään mitään. Niitä ei saa oikeastaan pois antamallakaan.

Ovatko taannoin tiskillä olleet vanhat King-levy-yhtiön sinkut menneet hyvin kaupaksi? Aika hyvin, niille on omat ottajansa. Täällä on soul-klubeja ja northern-soul-porukkaa, osittain ihan nuoriakin kundeja. Se on ollut hauska ilmiö havaita. Nykyisin nuorilla on kuitenkin niin paljon muitakin valittavia kiinnostuksen aiheita kuin urheilu ja musiikki. Varmasti netin käyttö osaltaan lisää kiinnostuksen heräämistä myös tällaisiin marginaalisempiin osa-alueisiin. Nettiä en lähtisi missään nimessä soimaamaan, siitä on musiikinkin harrastajille suunnattomasti hyötyä. Toisaalta on myös selvästi mielipiteenmuokkaajiksi laskettavia radioasemia, kuten YleQ ja Radio Helsinki. Niissä soitetaan musiikkia, jota jengi ei muuten kuulisi missään. Aina välillä niiden avulla syntyy myös ostopäätöksiä. Kyllähän nämä radioasemat ovat hyödyllisiä ja tärkeitä. Jos ajattelee omaa historiaansa, niin ilman Rock-Radiota tuskin olisi koskaan tullut kuulleeksi niin ihmeellistä ja omituista musiikkia. Joo, ja jos ajattelen omalta kohdaltani 60-luvun puoliväliä tai 70-luvun alkua, niin tarjonta oli monipuolisempaa kuin se on nykyisin. Eikä silloin ollut kuin ne jotkut harvat ohjelmat, joissa yleensä soitettiin esimerkiksi rokkia.

Minkälainen osuus nettikaupalla tai yleensä postimyynnillä on Popparienkelin liikevaihdosta? No tällä hetkellä kaikki postimyynti tapahtuu juuri netin kautta. Silloin kun aloitimme liikkeen, tuli läheteltyä jos jonkinmoisia lippuja ja listoja. Niistä ajoista postimyynnin osuus on jonkinverran kasvanut. Netin myötä tilanne on muuttunut siinäkin mielessä, että sen kautta tavoittaa ihmisiä, joita ei muuten yhdyttäisi kuuna päivänä. Jonkinverran saa myös kaupaksi levyjä, joita olisi liikkeestä vaikea saada myydyksi. Tämä koskee lähinnä keräilylevyjä.

Miltä levykaupan tulevaisuus noin yleisesti ottaen näyttää ? Musiikkihan ei varmasti mihinkään katoa, mutta luultavasti netin osuus levyjen myynnin välineenä tulee entisestään kasvamaan. Jo nyt on levyjä, joita voi ostaa pelkästään netin kautta, esimerkiksi Daniel Lanoisin uusin albumi Vastaavia on muitakin: Richard Thompson, Jon Brion, Lewis Taylor ja viimeisin Eno/ Fripp-albumi.

Uskotko cd:n korvautuvan jollakin muulla formaatilla, esimerkiksi dvd:llä tai super audiolla ? Ei, luulen, että cd:tä on todella vaikeata syrjäyttää, se on kuitenkin vakiinnuttanut asemansa jo niin hyvin. Dvd-levyjen tarjontahan lisääntyy koko ajan kovaa vauhtia, mutta joukossa on aivan liikaa ihan luokatonta tavaraa. Uskon pelkän musiikin kyllä riittävän hyvin pitkälle. Tai sitten dvd:n ominaisuuksia on kehitettävä vielä aika paljon. Toisaalta olen vähän huono arvioimaan soiko vaikkapa super-audio oikeasti paremmin kuin tavallinen cd-levy, tai soiko cd huonommin kuin vinyyli. En ole koskaan oikeastaan suorittanut vertailuja, enkä usko sen olevan loppujen lopuksi niin oleellistakaan. Cd on kuitenkin käyttöominaisuuksiltaan niin helppo, eikä siitä ole pystytty osoittamaan mitään perusteellista vikaa. Sitä on paha mennä ennustamaan, mikä merkitys nuorille videosukupolville tulee olemaan dvd:llä, jossa saa myös kuvan mukaan.

Dvd:stä puheenollen: hommasitko the Clashin London Callingin juhlapainoksen? Kuuntelin sen kyllä, mutta en hankkinut itselleni. Mulla on se vanha vinyyli ja kaikki vanhat sinkut, ja niillä pärjää kyllä ihan mainiosti. Demo-osastoa en pitänyt niin olennaisena omistaa. Muuten olen sitä mieltä, että juuri tuollaisia uudelleenjulkaisujen pitäisi olla: kohtuullisella hinnalla saa aivan oivallisen paketin. Enemmän tuollaisia projekteja, joiden kokoamiseen on todella paneuduttu.

Onko jotakin, mitä haluaisit vielä erityisesti sanoa? Kuunnelkaa paljon musiikkia, ja jos tuntuu hyvältä, ostakaa levy. Vaikka nykyisin julkaistaankin aivan järjetön määrä levyjä, ja välillä punakynälle olisi kieltämättä töitä, niin joukosta löytyy silti paljon kerrassaan loistavaa musiikkia.

Artikkeli julkaistu POP-lehden nrossa 1/05.



Pasi Lehtomaa

---