- Satumaisia suomipainoksia - Del Shannon: I Can´t Believe My Ears

Julkaistu : 1 marraskuu 2006

Satumaisia suomipainoksia – Del Shannon: I Can´t Believe My Ears/ I Wish I Wasn´t Me Tonight (Stateside SS 494) 1966

Del Shannon on yksi niistä 1960-luvun alkupuoliskon amerikkalaisista artisteista jotka painuivat unholaan britti-invaasion pyyhkäistessä yli Yhdysvaltojen. Virheellisesti Shannon on monesti luettu siihen kauniskasvoisten mutta musikaalisesti voisiko jopa sanoa kyvyttömien naapurinpoikien joukkoon, joka tuntui hallitsevan amerikkalaista pop-musiikkia ennen the Beatlesin ja kumppaneiden esiinmarssia. Shannon oli kuitenkin lahjakas lauluntekijä, kitaristi ja laulaja sekä lisäksi uransa alusta alkaen kiinnostunut myös tuottamisesta. Oman laulajanuransa kuivina vuosina Shannon tuotti mm. toisen 1960-luvun alun idolin Brian Hylandin hienon albumin Uni-merkille (ks. Pop 2/05).

Michiganissa vuoden 1939 toiseksi viimeisenä päivänä syntynyt Charles Westover kiinnostui musiikista teini-iässä. Hän aloitti kitaran soittamisen neljätoistavuotiaana ja esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti vasta armeija-aikoinaan 1950-luvun lopussa. Siviiliin palattuaan Del Shannoniksi itsensä nimennyt Charles esiintyi yhdessä pianisti Max Crookin kanssa Battle Creekin yökerhoilla ja klubeilla. Vuonna 1960 paikallinen kykyjenetsijä ja deejii Ollie McLaughlin kiinnostui Delista ja hankki tälle managerisopimuksen detroitilaisen Harry Balkin kanssa. Balk oli juuri onnistunut hankkimaan itselleen mainetta löytämänsä Johnny & the Hurricanesin avulla: näiden ensimmäinen single Crossfire oli noussut kesäkuussa 1959 Billboardin Top30-listalle ja saman vuoden syyskuussa Red River Rock kipusi aina vitoseksi saakka. Kesällä 1960 Balk oli vaihtanut yhtyeen levy-yhtiöksi entistä Warwickia suuremman new yorkilaisen Big Topin, ja samaisen firman kanssa myös Del Shannon allekirjoitti sopimuksen.
 Heti ensimmäinen single, keväällä 1961 julkaistu Runaway kipusi Billboardin listoille saavuttaen ykkössijan toukokuussa. Levy esitteli yhteistyössä Balkin kanssa kehitellyn anarkistisen soundin, jossa ujeltava urku säestää Shannonin välillä hysteeriseen falsettiin kohoavaa laulua. Vastaavasti häröilevää soundimaailmaa Balk oli viljellyt myös Johnny & the Hurricanesin kanssa. Shannonin ura jatkui ennennäkemättömänä hittiputkena: vuoden 1963 puoliväliin mennessä Big Topilla oli ilmestynyt kaikkiaan kymmenen singleä joista ainoastaan klaustrofobinen Ginny In The Mirror jäi vaille listasijoitusta. Shannon sai myös kunnian olla ensimmäinen amerikkalainen artisti, joka sinkosi hittilistoille cover-version the Beatlesin kappaleesta (From Me To You). Big Topilla ilmestyi myös kaksi albumia, Runaway ja Little Town Flirt, joista jälkimmäinen kipusi albumilistoilla sijalle 12. Myöhemmin varsinkin stereoversioista on muodostunut järisyttävän kalliita keräilykohteita. Tulipalo nimittäin tuhosi Big Topin masternauhat.
 Vuoden 1963 puolivälissä Shannonin välit levy-yhtiön kanssa menivät syystä tai toisesta poikki, ja Shannon perusti oman Berlee-merkin. Kahdesta Berlee-singlestä ensimmäinen, Sue´s Gotta Be Mine, nousi vaatimattomasti sijalle 71 ja sitä seurannut That´s The Way Love Is jäi kokonaan ilman listasijoitusta. Miehen ura olisi luultavasti tyssännyt täysin, ellei hän olisi kirjoittanut uutta sopimusta Amy/ Mala-konsernin kanssa. Toinen Amy-single Handy Man palautti Shannonin Top30:een elokuussa 1964 ja kaikkiaan mies sai vielä neljä muutakin Hot100-hittiä, joista Top10:een nousi tammikuussa 1965 Keep Searchin´ (We´ll Follow The Sun). Vuosikymmenen puoliväli pisti kuitenkin niin Shannonin kuin jotakuinkin kaikki muutkin amerikkalaisartistit ahtaalle. I Can´t Believe My Ears/ I Wish I Wasn´t Me Tonight jäi miehen viimeiseksi Amy-singleksi. Yhtiön julkaisemat kolme albumia eivät nekään myyneet mitenkään erityisen hyvin.
 Del Shannon oli yrittänyt uudistaa ilmaisuaan jo edellisellä singlellään Move It On Over. Kappale oli raskaasti möyrivää autotallirokkia ja varsin kelvollista sellaista, vaikka mies itse on myöhemmin sanonut häpeävänsä esitystä hillittömän paljon. Ruotsalainen the Nomads sisällytti oman näkemyksensä aiheesta vuonna 1987 ilmestyneelle albumilleen Hardware. Suomessa toimittiin Del Shannonin menestyksen suhteen auttamattoman jälkijättöisesti. Vasta miehen kolme viimeistä Amy-singleä ilmestyi kotimaisina painoksina ja niiden myynti lienee ollut häviävän pientä. Tämä käsiteltävä levy on kummajainen: kuten oheisista kuvista toivottavasti näkyy, on toinen puoli etiketistä jätetty ilman tekstejä. Syytä moiseen en tiedä, mutta salaliittoteorioihin viehättyneenä olen kuvitellut niillä olevan jotakin tekemistä amerikkalaisversion kohtalon kanssa. Syystä jota en myöskään ole saanut selville vedettiin tämä viimeinen Amy pois markkinoilta pian ilmestymisensä jälkeen. Liittyisikö tämä jotenkin kappaleeseen I Couldn´t Believe My Ears? Vai onko minulla pelkästään liian vilkas mielikuvitus? Brittipainos ilmeisesti julkaistiin täysin normaalissa asussaan ja hintaa sillä näyttäisi olevan 15 puntaa eli kohtuullisen paljon. Markkinoilta vedetyn jenkki-Amyn hinnaksi on tuoreimman Goldminen oppaan mukaan kertynyt huimat 40 dollaria.
 Musiikillisesti levy on paluuta menestyksen päivien soundimaailmaan ja sellaisenaan aivan kelvollinen esitys. Toinen asia on sitten se, mitä annettavaa tällä oli enää kenellekään. Ilmeisesti ainakin levy-yhtiö kyllästyi täysin. Shannonin matka jatkui Libertylle, mutta menestyksen päivät olivat auttamattomasti ohitse. Versio Miss Toni Fisherin Top3-hitistä The Big Hurt käväisi vielä Hot100-listan viimeisessä kymmenikössä toukokuussa 1966, mutta muuten kukaan ei enää tuntunut välittävän miehen tekemisistä. Liberty-albumit This Is My Bag ja Total Commitment olivat puolihuolimattomia cover-kokoelmia, kun taas vuonna 1967 ilmestynyt The Further Adventures Of Charles Westover oli jotakin ihan muuta. Tarkalleen ottaen en itsekään tiedä mitä, joten yritetäänpä taas tuota toisaalla tässä lehdessä todeksi käynyttä the Dependables-kikkaa: lupaan kirjoittaa levystä esittelyn Unohtuneisiin levyihin heti kun onnistun moisen härvelin jostakin romukasasta löytämään. Ja nyt vaan odotellaan kaikessa rauhassa…Ja todettakoon tässäkin yhteydessä, että mielestäni Shannonin versio Stonesien Under My Thumbista on erinomainen. Vastakkaisiakin mielipiteitä olen kuullut.
 Libertyn jälkeen Shannon keskittyi lähinnä muiden artistien tuottamiseen. Sillä saralla tuli myös menestystä: Brian Hylandin versio the Impressionsin Gypsy Womanista ylettyi loppuvuodesta 1970 aina listakolmoseksi saakka. Toki Shannon julkaisi itsekin levyjä harvakseltaan, ja näistä satunnaisesti kuulemani ovat kyllä ihan kohtuullisen hyviä. Silloin tällöin mies käväisi myös keikkailemassa Englannissa, jossa suosio oli aina Runawayn päivistä lähtien ollut jopa suurempaa ja vakaampaa kuin kotimaassa. Phil Hardyn ja Dave Laingin koostamassa hauskassa kirjassa The Encyclopedia Of Rock, volume 1 todetaan Del Shannonin ostaneen 1960-luvun alun menestysvuosinaan palan maata Kaliforniasta ja tämän läntin myyminen vuonna 1972 toi hänelle enemmän rahaa kuin edeltävät kymmenen vuotta musiikkibisneksessä.
 Onnistuneen paluun laulajana muutakin kuin oldies-tyylisten konserttien reliikkinä Del Shannon teki vuonna 1981, jolloin yhdessä Tom Pettyn taustabändin the Heartbreakersin kanssa äänitetty albumi Drop Down And Get Me poiki miehelle singlehitin Sea Of Love. Se nousi Yhdysvaltojen listoilla sijalle 33 tammikuussa 1982. Niin ikään uutta nostetta uralle oli odotettavissa jäsenyydestä the Traveling Willburyssa, johon Shannon liittyi paikkaamaan kuollutta Roy Orbisonia. Pitkäaikaista jäsenyydestä ei kuitenkaan tullut, sillä Del Shannon kuoli oman kätensä kautta helmikuun kahdeksantena 1990.
 Pakko tunnustaa etten ole selvillä onko näitä loppuaikojen Amy-uria koottu millekään uusintajulkaisulle. Joskus muutamia vuosia sitten omistin halpis-cd:n, jossa oli mukana ainakin Move It On Over. Tämä kappale olikin se syy, miksi olin muutaman roposen cd:stä pulittanut. Se sai kuitenkin mennä heti kun sain haltuuni Move It On Overin suomalaispainoksisen singlen. Cd:n muusta sisällöstä ei ole jäänyt mitään luotettavaa mielikuvaa. Shannonin uraa olisi kuitenkin aihetta koostaa laajemminkin, esimerkiksi vuonna 1975 julkaistuista Island-singleistä olen kuullut toisen ja se on aivan verrattoman hyvä. Yhdistelmä on epätodennäköisesti luonnistuva: Del Shannon versioimassa the Zombiesin kappaletta Tell Her No.



Pasi Lehtomaa

---