- Ruisrock 2007

Julkaistu : 1 elokuu 2007

Kansikuva puuttuu

Harvoja ovat ne kerrat, kun täysikäinen tai -järkinen ihminen viitsii kotimaiselle rockfestivaalille vaivautua. Ja vieläpä pelkästään musiikin tähden. Tällä kertaa kotoa lähdön aiheuttivat kolme ulkomaanorkesteria, joiden näkemisen takia oli otettava riski, ja oltava valmis pahimpaan. Siinä missä jokainen kansanjuhla pyrkii välttämään turhia riskejä buukkaamalla kotimaista heviä sekä jokakesäiset hittiparaatit, oli tämän vuoden Ruisrock saanut jokaiselle kolmelle päivälle yhden musiikillisesti merkittävän ja poikkeuksellisen mielenkiintoisen kansainvälisen vieraan.

The Flaming Lips

Perjantai. Humalaisen teinikansan jo pääosin suunnatessa kohti leirintäalueita tai Aurajokea, alkaa vasta tapahtua. Illan pääesiintyjä, reilusti kahdenkymmenen vuoden ikään ehtinyt oklahomalaisyhtye, The Flaming Lips, kiipeää lavalle. Itse konsertin alkuun tosin on aikaa vielä runsaasti. Yhtyeen luotsi, lavanreunalla koikkelehtiva Wayne Coyne jutustelee mukavia eturivin yleisön kanssa tehdessään samassa soundcheckiä. Ennakkomaine pitää siis paikkaansa. Yllätyksiin saa varautua. Tähän kokoluokkaan kuuluva yhtye harvemmin testailee soittimiaan itse.
 Yhtyeen paljolti mainetta kerännyt visuaalinen show ja ulkomusiikilliset ihmeellisyydet ovat katsojien tiedossa. Vieressä seisova mies ilmoittaa, että ”pettynyt saa olla, jos eläimiä ei tule lavalle”. Eläimiä ei tällä kertaa kuitenkaan nähdä.
 Race for the Prize pärähtää ilmoille. Lavan valtaa joukko ulkoavaruuden olioiksi verhoiltuja tyttöjä, vastaava katras joulupukkeja sekä muutama patsasteleva Supermies-trikoinen avustaja. Kaikki tähtäävät yleisöä valonsäteillä. Coyne itse ammuskelee suuresta kävelykepistä vappuserpentiiniä, sekä lennättää yleisön iloksi sarjan valtavia kumi-ilmapalloja. Tämän yhtyeen mittakaavassa aivan perustoimintaa, yleisön hyväksyvästä nyökkäilyistäkin päätellen.
 Coyne kommunikoi yleisön kanssa, milloin kutsuu heitä barbeque-juhliin multi-instrumentalisti Stephen Drozdin takapihalle, milloin taas ylistää maamme valoisia kesäöitä. Ja, kuten jokainen valveutunut yhdysvaltalaisartisti, myös The Flaming Lips osaa vetää oikeita naruja. Eurooppalaiselle ihmisjoukolle on viisautta arvostella suorasanaisesti Yhdysvaltain istuvaa presidenttiä. Tähän haukkumiseen kansa lähtee kuitenkin mukaan yllättävän vaisusti. Laulaja tajuaa itsekin minuutin kohdalla, että johdannonkaltainen palopuhepolitikointi kiinnostaa vähemmän kuin sitä seurannut ”Do You Realize?”. Vastapainoksi älylliselle kosiskelulle, intoutuu Coyne ylistämään viereisen kojun ranskalaisia perunoita. Miehen mukaan ne ovat ”top-3 -ranskalaisten joukossa. Ja uskokaakin, että olen syönyt paljon ranskalaisia”. Tämä tehoaa öisessä Ruissalossa paljon Bushia paremmin.
 The Flaming Lips soittaa odotetusti tunnetuimmat hittinsä viimeisiltä albumeilta. Hitti on kenties hiukan ylimitoitettu sana, onhan kyseessä kaikesta huolimatta suurelle yleisölle varsin tuntematon rockyhtye. Coynen tilannetajua kuvaakin erinomaisesti välispiikki, jossa hän pyytelee kansalta anteeksi tekstityksiään. ”Olen pahoillani, että joudutte laulamaan mukana absurdeja laulujamme”. Yleisöä laulatetaan, kun Coyne huomaa sen vain olevan mahdollista. Kappaleita keskeytetään uusintaottoa varten, kaikki irtopisteet kerätään täydellisellä omistautumisella. Yoshimi Battles the Pink Robots -yhteislaulua joudutaan jopa hiukan harjoittelemaan, antaumuksellisella ja kärsivällisellä opetuksella.
 Lavasovitukset rönsyilevät kokeellisista kitarajuoksutuksista herkkään tunnelmointiin. Albumeillaan fleimarit ovat aina olleet kekseliäitä, jopa uudistuksellisia koneiden ja ’oikeiden’ soittimien yhdistäjinä. Elävänä yhtye on riisutumpi ja orgaanisempi kuin viimeisen kymmenen vuoden aikaisilla levytyksillään.
 Yhtye oli vaatinut saada kuljetuksen festivaalialueelle jo ennen kuin ensimmäiset päivän esiintyjistä aloittelivat omia osuuksiaan. Aivan kuin pitkä päivä Ruissalossa ei vielä olisi riittänyt, roudaavat yhtyeen soittajat itse soittovälineitään pois lavalta. Noin kaksitoistatuntisen festaripäivän jälkeen, vajaan kaksituntisen energisen konsertin päätteeksi sitä ei kovin moni festivaalien pääesiintyjä tekisi.
 POP-lehtihän ei tietenkään ollut pyytänyt ennalta haastatteluvuoroja (ja tuskin olisi niitä saanutkaan), joten oli parasta olla liukas ja livahtaa konsertin jälkeen takahuoneosastolle jutustelemaan herrojen kera, lupia kysymättä. Muiden roudatessa, on Coynelle annettu sosiaalinen rooli, hän jutustelee suomalaisten avustajiensa kanssa. Ulkoavaruudesta laskeutuneiden kauniiden tyttöjen kanssa keskustellessaan artisti pääsee lehden sivuille tietämättään.
 Avaruusolioksi päätyneet tytöt olivat hämmentyneinä kahden tunnin keimailun jälkeenkin. Coyne pyytelee anteeksi tapahtunutta, paljonkertova leveä hymy kasvoillaan. Hän on äärimmäisen kiinnostunut siitä, minkälainen tyttöjä rekrytoinut mies oli, ja millä sanoilla hän oli neidit saanut suostumaan. ”Käskin hänen etsiä sellaisia nuoria tyttöjä, joilla ei ole death metal -t-paitaa”, Coyne naurahtaa. Vain yksi tytöistä oli arvannut edeltä, mitä tehtävä pitäisi sisällään. Coyne innostuu. ”Ja suostuit silti!”
 Ruisrock-esiintyminen oli yhtyeen ensivierailu Suomessa. Soft Bulletin -albumin jälkeen, vuosituhannen vaihteessa, oli liikkeellä huhuja, että lipsit olisivat mahdollisesti osuneet myös Helsinkiin. Coyne muistaa nämä suunnitelmat. ”Johonkin se kaatui…varmaan kun siinä on sinistä välissä”. Samaan hengenvetoon Coyne mainitsee ylimääräisten merialueiden supistavan showta välittömästi. Kuin pahoitellen hän mainitsee, että ”tällekin keikalle jouduttiin valitsemaan, mitä tavaraa otetaan mukaan, ja mitä jää pois”.
 Yleisömäärä festarikeikalla ei aina kerro kuitenkaan todellista fanipohjaa. Tämän esityksen perusteella oma keikan ei luulisi kuitenkaan olevan mahdottomuus. Coyne myötäilee. ”Niin… olisi oma yleisö… Seuraavalla kerralla voisimme tulla talvella!” Mies jatkaa tarinaansa sivujuonten puolelle. ”Teillä on vuodenajat JA ne ranskalaiset perunat. Minä tulen Oklahomasta, siellä ei ole tällaista. Mielestäni on hienoa, kun on kesällä valoisaa keskellä yötä. Ja lunta talvella.” Paikallisten pyöritellessä päätään amerikanelävän talvi-innostukselle, hän jatkaa ystävällisesti, vanhemman ihmisen äänenpainolla ”te asutte täällä, ette näe sitä samoin”.
 Yhtye oli saapunut Suomeen hyvissä ajoin. Jopa niin ajoissa, että heillä oli ylimääräinen vuorokausi käytettävänä pääkaupungissamme. Coyne kertoilee päivän Helsingissä olleen upea. Kysymykseen päivän kulusta, oli vastaus valmiina. ”Kävimme levykaupoissa… ja rumpalimme oli terassilla.” Yöstä oli jäänyt muutakin mieleen kuin terassi. ”Samaan aikaan kun aurinko oli edessä, kuu nousi takana”, mies visualisoi ihmeissään luonnonilmiötä käsillään.
 Coyne on kuin olisi turisti-, ja tutustumismatkalla vielä 20 vuoden kiertue-elämän jälkeen. Sitä kuvaa mainiosti tapa katsella paikallisia yhtyeitä, aterioida samoilla kojuilla yleisön kanssa, yritys sulautua joukkoon. Samasta kertoo myös hänen innostuksensa haastatella konserttiyleisöä aivan muista kuin Flaming Lips -musiikkiin liittyvistä seikoista. Hän on kiinnostunut, mitä yhtyeitä ihmiset ovat festivaaleille tulleet katsomaan, ja mitä ihmiset yleensä kuuntelevat kotonaan. Saatuaan vastaukset kysymyksiinsä, innostuu Coyne kertomaan omia tarinoitaan samoista artisteista.



Vesa Aleksi

---