Ray Charles & David Ritz - Ray Charles omin sanoin

Johnny Kniga 2005

Julkaistu : 19 lokakuu 2005

Pianistilegenda Ray Charles Robinsonin (1930–2004) elämäkerta julkaistiin suomeksi tämän vuoden heinäkuussa. Alkuperäisteos, David Ritzin toimittama Brother Ray ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1978. Nyt käsitteillä oleva painos on saanut jatkokseen uuden kappaleen, jonka Ritz on kirjoittanut soulin isäksikin kutsutun Veli-Rayn kuoleman jälkeen.

Esa Kuloniemen suomentama teos on tekstiltään helppoa luettavaa. Kappaleet ovat lyhykäisiä, jolloin kirjaa voi lukea pienissäkin pätkissä kadottamatta johtolankaa. Marginaaliset kirjoitusvirheet eivät lukuelämystä haittaa, mutta sisällöllisesti toiston määrä alkaa ajoittain puuduttaa. Vika ei tosin ole suomentajan vaan alkuperäiskirjoittajien, jotka eivät ilmeisesti ole uskoneet lukijan tajuavan asioita kertasanomallakin. Myös hienoinen aiheesta toiseen pomppiminen häiritsee ajoittain.

Sisällöltään kirja on mielenkiintoinen trippi Ray Charlesin elämään, josta ei tapahtumia ole puuttunut. Äärimmäisen köyhistä oloista lähteneen, 7-vuotiaana sokeutuneen monilahjakkuuden sitkeyttä ei voi kuin kadehtia. Visuaalisesti kirjoitettu teos vie lukijansa läpi rotuerottelun vaivaaman USA:n. Ray Charles on oppinut toimimaan ja liikkumaan aistiensa avulla niin tarkasti, että välillä on helppo unohtaa hänen sokeutensa lähes täysin. Tämä lienee tarkoituskin, sillä Ray Charleskaan ei halunnut nähdä yhden aistin puuttumista elämäänsä rajoittavana tekijänä. Eikä miestä voi kun ihailla hänen tehdessään yksin matkoja, joihin moni näkeväkään ei uskaltaisi itsekseen lähteä. Matkojen varrella törmäillään moniin musiikkipiireistä tuttuihin nimiin, kuten Quincy Jones, T-Bone Walker, Billie Holiday ja Miles Davis.

Musiikin ohella kirjassa käsitellään runsaasti naisia ja Ray Charlesin päivittäistä seksintarvetta. Kenellekään ei lukemisen jälkeen jää epäselväksi se, että lihallisia nautintoja on Rayn elämässä myös riittänyt; asia kun nostetaan vasten kasvoja lähes jatkuvasti. Kirjoittaapa Ray rakkaudestaan naisiin kokonaisen kappaleenkin. Myös rakkaus omaa äitiä, Mammaa, kohtaan on usein toistuva teema. Mutta kuten mies itse kertoo, pääsi hän näin pitkälle vain ja ainoastaan Mamman antamia neuvoja muistellen.

Huumeet ja niihin liittyvät pidätykset vilahtelevat tarinoissa eikä ihme; piikittihän Ray Charles heroiinia suoniinsa vuosikaudet muiden päihteidenkäytön ohella. Kunnioitettavaa rehellisyyttä mies osoittaa sanoessaan, ettei ole koskaan katunut huumeidenkäyttöään. Suorasanaiselta legenda vaikuttaa monin paikoin muutenkin. Hän ei esimerkiksi missään vaiheessa peittele sitä, että kaiken musiikissa oppimansa hän kopioi alkuun muilta artisteilta, ja vasta tätä kautta löysi vähitellen oman äänensä. Näinhän elämässä asioita hahmotetaan. Ray Charles kumartaa monien artistien suuntaan, joista tärkeimpinä mainitaan Nat Cole ja Art Tatum.

Ray Charlesin heroiiniriippuvuus päättyi 1960-luvun puolivälissä vankilatuomion pelkoon. Vierotusoireista toivuttuaan miehen päiväannoksiin kuului loppuvuosina ”vain giniä ja pilveä” – sekä tietysti seksiä. Kirjan loppupuoli keskittyy kuvailemaan Ray Charlesin ajatuksia muun muassa elämästä, kuolemasta ja uskonnosta.

Teoksen jälkisanoista käy ilmi, että Ray Charles luki pistekirjoituksena tarkasti kaiken, mitä David Ritz oli hänen sanelujensa pohjalta kirjan rungoksi laatinut. Hän myös puuttui tekstin sisältöön välittömästi, jos jokin asia tai jopa tietty sana ei häntä miellyttänyt. Tässä lieneekin syy siihen, etteivät kirjan tarinat aina tunnu täysin uskottavilta; kirjoituksen kohde lienee lopulta muokannut tekstiä ja sen välittämää kuvaa persoonastaan liikaa omaa korvaansa miellyttäväksi. Jännittävää on myös se, että kirjan jälkisanat ja erityisesti David Ritzin kesäkuussa 2004 kirjoittama lisäkappale antavat yllättävän erilaisen kuvan Veli-Raysta, kuin itse pääteksti.

Vaikka Ray Charlesin elämään liittyy valtavasti traagisia tapahtumia, eivät ne jostain syystä pysty lukijaa kunnolla koskettamaan. Tämän tekee sitä vastoin äsken mainittu lisäkappale, jossa Ritz kertoo yhteydenpidostaan kuolemaa vastaan kamppailevaan Ray Charlesiin. Omien sanojensa mukaan Veli-Ray pelkäsi elämässään vain kahta asiaa: syöpää ja kuuroutta. Jälkimmäinen oli hänen suurin pelkonsa, ensimmäinen lopetti hänen elämänsä.

Häpeillen täytyy myöntää, että en omista yhtään kokonaista Ray Charlesin levyä. Vaikka kirja ei ollutkaan mikään uskomattoman upea lukukokemus, täytti se silti tehtävänsä. Päätin nimittäin ostaa muutaman levyn ja tutustua tarkemmin tämän gospelin ja bluesin yhdistäneen mahtimiehen tuotantoon. Sen jälkeen vuorossa lienee visuaalinen matka paljon hehkutettuun Ray Charles -elokuvaan.



Taru Oksanen

---