Iggy Pop - Préliminaires

Emi 2009

Julkaistu : 23 syyskuu 2009

Kansikuva puuttuu

Iggy Popin uutukaisen nimen viittaama esileikki on matka kohti ikääntyvän miehen sisäistä tutkiskelua ja rauhan löytämistä. Tai sitten ei…
 Iggyn nuoruusvuosien yhtyeen The Stoogesin uudelleenlämmittelyn seurauksena syntynyt The Weirdness (2007) oli ikävällä tavalla pettymys. Se ei vetänyt juuri mukaansa, eikä myöskään kestänyt jatkuvaa kuuntelua. Markkinoidessaan Préliminairesia Iggy kertoikin kyllästyneensä pauhaaviin kitaroihin ja kaivanneensa musiikiltaan jotain muuta.
 Crooner -tunnelmiin ja kevyempään tulkintaan Iggy on heittäytynyt jo aikaisemmin, mutta kokonaisuutena näin rauhallisesti etenevää menoa ei tältä ole kuultu sitten Avenue B:n (1999). Inspiraation levyn tekoon Iggy sai itseensä suuren vaikutuksen tehneestä Michel Houellebecqin kirjoittamasta romaanista Mahdollinen Saari. Iggy sävelsi musiikin ikään kuin ääniraidaksi tätä varten.
 Heti ykskantaan on todettava, ettei Iggyn uutukainenkaan mikään maailmoja syleilevä klassikko ole. Siitäkään huolimatta, että tämä tekee “Birkinit” ja laulaa ranskaksi. Se on kuitenkin osittain onnistunut ja todistaa jälleen kerran Iggyn olevan se todellinen rockmusiikin selviytyjä. Vanhoja äänitteitä kuunnellessa ja erityisesti videotallenteita katsellessa on vaikea uskoa, että mikään osa Igsteriä kesti tähän ikään ja aikaan asti.
 Levyltä löytyy paljon hyvää, kuten New Orleans -jazztunnelmointi King Of The Dogs, I Want To Go To The Beach ja Spanish Coast. Jopa lopussa kuultava, kirjasta poimittu monologi A Machine For Loving, toimii Iggyn karismaattisen äänen vuoksi. Pahimmat ongelmat syntyvät levyn puolivaiheilla materiaalin käydessä heikommaksi ja sävellysten keskeneräisyyden nostaessa ilkeää päätään. Laadullisen ristiriitaisuuden vuoksi tuntuu kuin Iggy olisi aluksi ollut tekemässä laatulevyä, mutta menettänyt keskittyneisyytensä sen puolivälissä. Vielä anteeksiantamattomammaksi ongelmat muodostuvat, kun ottaa huomioon levyn suhteellisen lyhyen n. 30 minuutin keston. Pituus ei vielä yksistään olisi riittämätön, mutta kun mukaan on tungettu samaa materiaalia minimaalisesti erilaisina versioina ja myös irrallisen oloinen akustinen bluesrämpyttely He’s Dead / She’s Alive tuntuu turhalta. Pauhaavista kitaroista diggaaville mukaan on tungettu Nice To Be Dead ja Party Time niille, jotka pitävät Iggystä limaisimmillaan.
 Alhainen pisteytys ei kuitenkaan kerro koko totuutta levystä ja siitä millaista nautintoa siitä parhaimmillaan irtoaa. Kesällä kuultuna levy ei ole täysin omimmillaan, mutta pimenevään syksyyn sen tunnelmat sopivat täydellisesti.


Pisteet: 3/5


Janne Hietanen

---