Nicholas Schaffner - Pink Floydin Odysseia

Johnny Kniga 2006

Julkaistu : 19 lokakuu 2007

Pink Floydin ympärillä on reilun vuoden sisällä tapahtunut paljon. Positiiviselta puolelta mainittakoon viimevuotinen Live8-reunionkeikka ja Roger Watersin Ça Ira -ooppera. Hemmottelulinjaa jatkoivat tänä vuonna julkaistut David Gilmourin kolmas soololevy On An Island sekä lopulta heinäkuussa kauppoihin saatu Pink Floydin P.U.L.S.E.-dvd. Lieneekö jälkimmäinen saanut ylleen viivästymisen myötä tulleen kirouksen vai mistä on kyse, mutta tähän ne iloiset tapahtumat tuntuvat toistaiseksi loppuneen.

Pink Floydin perustajajäsen Roger ”Syd” Barrett kuoli sokeritaudin aiheuttamiin komplikaatioihin samana päivänä, kun P.U.L.S.E. ilmestyi. Ja vaikka mistään näin vakavasta ei Pink Floydin odysseia –kirjan kohdalla olekaan kyse, ei tästä P.U.L.S.E.n yhteydessä mainostetusta suomennoksesta ole montaa hyvää sanaa sanottavana.

Yhdysvaltalainen Nicholas Schaffner kirjoitti alkuperäisteoksensa Saucerful Of Secrets – The Pink Floyd Odyssey jo vuonna 1991. Kirjaansa varten hän haastatteli lukuisia Pink Floydin ympärillä pyörineitä ihmisiä ja luonnollisesti myös yhtyeen jäseniä – lukuun ottamatta jo 1970-luvun alkupuolella erakoitunutta Syd Barrettia ja haastatteluista kieltäytynyttä Roger Watersia. Näiden kahden keskushahmon sanomisia käsitellään kirjassa siis vain lainauksina, jotka on napsittu muiden tekemistä haastatteluista. Ajallisesti teos lähtee liikkeelle brittiläisen underground-liikkeen alkuvuosista 1966 ja päättyy Michael Heatleyn vuonna 2005 kirjoittamiin jälkisanoihin.

Kirjan suurin ongelma on J. Pekka Mäkelän tökerö ja lattea suomennos, joka vaikuttaa lisäksi huolimattomasti tehdyltä. Kieli on kaikkea muuta kuin sujuvaa, ja viimeistään sivulauseen sivulauseen sivulauseeseen päästyään on lukija jo unohtanut, mistä virkkeessä oli alun perin kyse. Suomen kieleen käännetyt tarinat eivät naurata kuin paikoin, ja koskettamaan ne eivät kykene lainkaan. Suurimmat tunnetilat syntyvätkin siitä, että lähes joka aukeamalta pomppii silmille joku kyrsimistä aiheuttava tekijä. Onneksi Mäkelä onnistuu edes hetkittäin, sillä muuten kirjaa olisi jo kesken lukemisen odottanut pesti pihagrillin tulen sytyttäjänä ilmaisjakelujen paikalla.

Kaikkea ei sentään voi pistää J. Pekka Mäkelän piikkiin. Varsinkaan tässä tilanteessa, kun en ole koskaan lukenut teosta sen alkuperäiskielellä. En voi siis tietää, onko esimerkiksi kirjan visuaalisestikin silmiin sattuva heittomerkkihelvetti tai sulkeisiin sijoitettujen lauseiden ylenpalttinen määrä suomentajan vaiko kirjailijan ”oivalluksia”. Silti, vaikka Schaffner onkin tehnyt vankkaa ja kunnianhimoista työtä, paistaa tekstistä usein häiritsevän vahva asenteellisuus ja omien mielipiteiden esittäminen faktoina. Kyseessä on selkeästi fanin tekemä kirja, mitä Schaffner ei tosin peittelekään. Levyarvostelumaiset kommentit eivät silti mielestäni kuulu tietokirjojen luonteeseen tässä määrin.

Myös aiheen käsittelyn sisäiset suhteet ovat jokseenkin persiillään. Jo 1960-luvun loppupuolella yhtyeestä erotettua Barrettia käsitellään 500-sivuisessa kokonaisuudessa lähes 200 sivuun saakka ja esimerkiksi yhtyeen menestysalbumia, Dark Side Of The Moonia, vain parinkymmenen läpyskän verran. Olkoonkin, että Barrettia voidaan kiistatta pitää yhtyeen luojana ja ylipäänsä suunnan näyttäjänä. Kaikki kunnia hänelle siitä suotakoon ja toki hänen henkensä kulkee mukana läpi yhtyeen tuotannon. Syd Barrett –elämäkerrat ovat silti keksitty tätä tarkoitusta varten.

Mitä jää siis lopulta käteen kun kirja on kahlattu läpi? Pink Floydin odysseia tarjoaa ilman muuta perusteellista tietoa aiheestaan, mutta sen esitysmuoto tökkii. Harmittavinta on se, että kyseessä on ensimmäinen suomennettu Pink Floyd –historiikki. Ehdottaisinkin aiheesta kiinnostunutta ja kielitaitoista lukijaa tarttumaan mieluummin johonkin englanninkieliseen teokseen. Suositella voi ainakin rumpali Nick Masonin kirjoittamaa viihdepakettia Inside Out (2004).

Hmm, jäiköhän arviooni joitain virheitä, epäselvyyksiä tai ylipitkiä lauserakenteita? No, mitäpä niitä suotta tarkistelemaan. Mennään vaan samalla asenteella kuin Pink Floydin odysseiassakin.



Taru Oksanen

---