- Paul Simonin ja Art Garfunkelin varhaisvuodet

Julkaistu : 1 lokakuu 2005

Luultavasti kukaan tämänkään lehden lukijoista ei ole voinut välttyä joskus elämässään kuulemasta Simon & Garfunkelia tai sittemmin soolouralle siirtynyttä Paul Simonia. Sen sijaan harvempi on tietoinen miekkosten tekemisistä ajalta ennen Simon & Garfunkel-duon megalomaanista menestystä. Jo ennen The Sounds Of Silencen levyttämistä oli Paul Simonilla ja Art Garfunkelilla takanaan suhteellisen mittava levytysura, yhdessä ja erikseen. Pienoista menestystäkin saavutettiin, mutta silti nämä alkuvaiheet ovat melkoisen hämärän peitossa. Myöhempi nousu supertähdiksi on nostanut näiden sinänsä kuriositeetti-sarjan levyjen hinnat pilviin.

Paul Simon syntyi New Jerseyssä 13.10.1941 muusikkoisän ja opettajaäidin ensimmäisenä lapsena. Perhe muutti Queensiin, New Yorkiin Paulin ollessa nelivuotias. Paulia kolmisen viikkoa nuorempi Arthur Garfunkel asui vain parin korttelin päässä Simonien uudesta kodista, mutta varsinaisesti pojat tutustuivat toisiinsa vasta vuonna 1953 näytellessään samassa koulunäytelmässä. Täysin tietämättömiä toisistaan he eivät olleet, sillä Garfunkel tiesi Simonin kuuluvan koulunsa softball-joukkueeseen. Simon oli puolestaan jo aikaisemmin vaikuttunut Garfunkelin lauluäänestä tämän esiintyessä koulun konsertissa. Lähempi tutustuminen näytelmän tiimoilta osoitti pojilla olevan yhteisiä intohimoja: kumpikin oli erittäin kiinnostunut sekä urheilusta että musiikkista. Jälkimmäinen alkoi viehättää entistäkin enemmän vuoden 1954 kuluessa ja rock´n´rollin noustessa kansakunnan suureksi puheenaiheeksi. Näin jälkikäteen on hieman vaikea ymmärtää, miten vakavana uhkana rock-musiikki koettiin keskiluokkaisissa amerikkalaisperheissä. Laura Jacksonin kirjoittamassa Paul Simon-elämänkerrassa kerrotaan Paulin joutuneen isänsä kanssa lähestulkoon ainoan kerran ikinä ilmiriitaan juuri suhtautumisesta rock´n´rolliin. Paul Simon koki kyseisen musiikin olevan jotakin todella syvästi nuoren miehenalun maailmaa koskettavaa ja mullistavaa, mutta isä, vaikka oli sentään muusikko itsekin, ei voinut hyväksyä koko paheksuttavaa hömpötystä. Vastaavia tarinoita oli varmasti yhdessä jos toisessakin perheessä, eivätkä nämä tietenkään ainakaan vähentäneet rokin viehätystä. Clevelandista New Yorkiin muuttanut Alan Freed julisti rock´n´rollin riemusanomaa WINS-radioaseman taajuudella, ja kuulijoita riitti. Luonnollisesti suurimmaksi ihanteeksi sekä Simonille että Garfunkelille nousi valtakunnan ketkuvalla lanteellaan sekoittanut Elvis, mutta muitakin vaikutuksen tehneitä artisteja löytyi. Paul Simonin lumosi täysin vuoden 1954 suuri rhythm´n´blues-komeetta Johnny Ace. Komeilla balladeillaan Pledging My Love, Please Forgive Me ja Never Let Me Go listoja hallinnut laulaja oli myös kiehtova hahmo, eikä vähiten traagisen kuolemansa johdosta. Ace ampui aivonsa pellolle pelatessaan venäläistä rulettia joulupäivänä 1954. Laulaja oli tuolloin uransa huipulla. Simon ja Garfunkel olivat hieman liian nuoria ja keskiluokkaisia sekä venäläiseen rulettiin että toistamaan Elviksen avointa seksuaalisuutta, mutta suoranainen malli omaan musiikilliseen ilmaisuun löytyi radion avulla. Elokuussa 1954 listojen kärkeen kiilannut kanadalaisen the Crew Cutsin versio the Chordsin klassisesta doo-wopista Sh´Boom tarjosi sekä iskevän sävelmän coveroitavaksi että aavistuksen hyväksyttävämmän ja vähemmän paheellisen mallin rock´n´rollista. Art ja Paul hioivatkin lauluharmonioitaan sen verran tunnollisesti, että duon ensimmäinen julkinen esiintyminen keväällä 1955 koulunsa Parsons Junior High´n konsertissa piti sisällään tulkinnan juuri kyseisestä sävelmästä.
 Paul Simon oli saanut ensimmäisen kitaransa täyttäessään 13 vuotta, ja samalla alkoi ankara ja sormenpäitä kovettanut harjoittelu. Orastava kunnianhimo ajoi Simonia pelkkiä lainasävelmiä rämpyttelevää pojanjolppia kauemmas, ja hän alkoi kirjoittaa omia kappaleita. Sävellysapua Paul sai kaveriltaan Artilta, mutta kykyjen kehittymisen myötä poikien vahvuudet alkoivat eriytyä: Simon oli taitavampi laulujen tekijänä, Garfunkel puolestaan laulajana. Ensimmäinen parivaljakon valmiiksi työstämä laulu oli The Girl For Me, jonka tekijänoikeudet pojat kuittasivat nimiinsä maksamalla nimellisen rekisteröintimaksun US Library Of Congressiin vuoden 1955 kuluessa. Kaksikko yritti tämän jälkeen myydä laulua jollekin New Yorkin lukuisista kustannusyhtiöistä, mutta ilman tulosta. Vuonna 1956, yhä vahvasti the Crew Cutsin vaikutuksen alaisena, Simon ja Garfunkel kokosivat ympärilleen the Peptones-nimisen lauluyhtyeen. Lopullista vahvistusta vaille jääneen huhun mukaan yhtye olisi jopa tehnyt demo-nauhan kappaleesta The Girl For Me, mutta mitään sen kummempaa ei tästäkään virityksestä tullut.
 Jos Elvis olikin ollut maailmoja mullistava kokemus niin Paulille kuin Artille kuin miljoonille muillekin, oli seuraava ahaa-elämys astetta henkilökohtaisempi. Sekä Simon että Garfunkel vaikuttuivat totaalisesti kesällä 1957 radiosta kuulemastaan the Everly Brothersista. Ilmeisesti kaupunkilaisnuoret olivat tähän saakka säilyneet jotakuinkin tietämättöminä country and westernin pohjimmaisesta olemuksesta, sillä tämä aavistuksen teiniorientoituneempi versio takametsien maalaisharmonioinnista suorastaan räjäytti poikien tajunnan. Eikä mikään ihme, jos suhteuttaa asiaa the Crew Cuts-taustaa vasten: olihan the Everly Brothersien taustoitus jänteikkäämpi kuin kanadalaisveikkojen tusinaklonksutus, ja lauluosuudethan olivat suorastaan toisesta ulottuvuudesta. Eikä savua ilman tulta. Paul Simon siirsi vaikuttumisensa heti omiin tekemisiinsä ja sävelsi kappaleet Hey Schoolgirl ja Dancin´ Wild. Jos the Peptonesin demoaminen onkin huhujen asteella, näiden kahden kappaleen osalta asia voidaan jopa vahvistaa. Kaksikon ollessa nimittäin äänittämässä tuoreita kappaleitaan studiossa sattui paikalla käväissyt tuottaja Sid Prosen kuulemaan käynnissä olevaa sessiota ja haistoi lypsettävän rahasammon. Prosen ylipuhui kaksikon suojelukseensa, ja lupasi julkaista levyn koemielessä. Nuoret olivat mielissään, sillä lopultakin asiat tuntuivat liikahtavan eteenpäin. Prosen järjesti duolle sopimuksen pienen Big Recordsin kanssa, ja valmisteli debytointia muokkaamalla kaksikon esiintymisimagoa. Prosen kustansi Simonille ja Garfunkelille tyylikkäät puvut solmioineen päivineen ja kuvautti lopputuloksen promo-otoksiin. Prosenin tiedustellessa duon esiintymisnimeä pojat ilmoittivat olevansa tästä eteenpäin Tom and Jerry. Kyseinen nimi oli ollut satunnaisesti käytössä kaksikon esiintyessä pienimuotoisissa illanistujaisissa perhepiirissä. Prosen vaati etunimiin vielä sopivasti keksaistut sukunimet, joten Paulista tuli Jerry Landis ja Artista Tom Graph. Paul Simon tapaili tuohon aikaan Sue Landis-nimistä tyttöä, joka sai siis kunnian lainata sukunimeään. Garfunkelin pseudonimi puolestaan viittasi tämän keskimääräistä kiihkeämpään mielenkiintoon matemaattisia kaavoja ja erilaisia näistä väännettyjä graafisia esityksiä kohtaan. Itseasiassa näihin aikoihin Garfunkelin kunnianhimoisena tulevaisuudentavoitteena lieneekin ollut päätyminen arkkitehdiksi.

Hey Schoolgirl / Dancin´ Wild

Tom and Jerryn ensimmäinen single Hey Schoolgirl/ Dancin´ Wild (Big 613) ilmestyi marraskuussa 1957. Prosenin aavistelut duon the Everly Brothers-vaikutteisen musisoinnin menestymismahdollisuuksista osoittautuivat oikeiksi, ja single kipusi Billboardin listoille. Tämä ei ollut sinänsä varsinainen ihme, sillä Hey Schoolgirl oli täysiverinen plagiointi Everlyjen soundista. Nämä puolestaan olivat saaneet molemmat vuoden 1957 aikana julkaistut singlensä (Bye Bye Love ja Wake Up Little Susie) kiipeämään suoraan Billboardin Hot100-listan ykkösiksi. Joten ehkäpä Garfunkelkin olisi todennäköisyyslaskelmien kaavoilla kyennyt ennustamaan tulevaa sijoitustansa. Aivan the Everly Brothersien huikeisiin myyntilukuihin Tom and Jerry eivät sentään päässeet, mutta korkeimmillaan Hey Schoolgirl keikkui sijalla 49. Tämän luvun konkretisoiminen oli luultavasti Tom Graphin matematiikkapäälle mieluista: käytännössä se tarkoitti yli 100 000 kopion myyntiä, mikä puolestaan tuotti kaksikolle muutaman tuhatta dollaria rahaa. Ihan ei siis Gracelandia päästy ostamaan, mutta olihan kyseinen summa melkoinen kasa rahaa high schoolia käyville nuorukaisille. Ja samalla pojat nousivat paikallisiksi julkimoiksi. He pääsivät esiintymään Dick Clarkin isännöimään The American Bandstandiin, ja sen jälkeen kohtuullisen laajalle kiertueelle. Jos singlen musiikillisten arvojen puntarointi viekin krediittiä hieman toisaalle kaksikon omista ansioista, oli asioiden laita luultavasti samoin myös yleisemminkin. Myöhemmin on nimittäin pidetty erittäin todennäköisenä, että duon pääsyn The American Bandstandiin varmisti Prosenin Clarkille vaivihkaa sujauttama ruskea kirjekuori. Käytäntö ei suinkaan ollut ennenkuulumaton, ja 1950-60-lukujen taitteessa julkitullut ja melkoisella kohulla läpikäyty ns. Payola-kriisi oikeudenkäynteineen nosti sekä Clarkin että Alan Freedin lahjusepäiltyjen ykkösnimiksi. Clark selvisi jotakuinkin puhtain paperein, mutta todellisuudessa ilmeisesti paljon suoraselkäisemmin toimineen Freedin uran jupakka tuhosi. Freed kuoli vuonna 1965 murtuneena miehenä.
 Mutta vuosien 1957 ja -58 vaihteessa Simon ja Garfunkel olivat pelkästään tohkeissaan kohtaamastaan suosiosta. Simon on muistellut: ”Tartuin kitaraan voidakseni olla kuten Elvis, ja yht´äkkiä sitten olinkin. Se oli uskomatonta ja hienoa. Ette voi uskoa, millaista oli olla hittilevyn tekijä kuusitoistavuotiaana. Olin kerralla noussut naapuruston sankariksi.” Simonin musiikilliselle kunnianhimolle menestys oli kuin bensaa nuotioon. Hän halusi menestyä vielä paremmin, saada seuraavan levynsä listoilla vieläkin korkeammalle ja ansaita entistä enemmän kunnioitusta ja rahaa. Ajatus musiikista elannon antajana tulevaisuudessa alkoi myös tuntua hieman entistäkin houkuttelevammalta ja kenties myös pikkuisen realistisemmalta. Garfunkel piti jalkansa tiiviimmin maanpinnalla, eikä ajatellut hetkeäkään opintojensa hylkäämistä. Tämä johti siihen, että Simon loitontui aavistuksen kauemmas toveristaan, ja oli samalla otollisempi kohde kuulemaan Prosenin suunnitelmia. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Simon olisi ollut valmis tinkimään periaatteistaan tai ollut mitenkään johdateltavissa levyttämään mitä tahansa kaupallisen menestyksen toivossa. Ilmeisesti Simon oli jo tuolloin verraten omapäinen ja tarkka omista tekemisistään. Prosenilla tuskin oli muuta kunnianhimoa kuin maksimoida sisääntuleva taalavirta. Mutta kun nämä kaksi tahtotilaa yhdistettiin, oli seurauksena Simonin ensimmäinen soololevy. Alkuvuodesta 1958 ilmestynyt True Or False/ Teenage Fool (Big 614) julkaistiin esittäjänimellä True Taylor. True Or False oli jämerä rockabilly, jossa Simon kuulostaa yllättäen hieman Eddie Cochranilta. Kääntöpuoli oli puolestaan melkoisen keskinkertainen hituri. Single ei menestynyt kaupallisesti, mutta loukkasi Garfunkelia. Tämän mielestä Simon yritti vetää välistä ja rahastaa ensisinglen imussa omaan pussiinsa.
 Kaksikko kuitenkin hautasi erimielisyytensä ja jatkoi yhteistyötä. Jacksonin Simon-elämänkerran mukaan riita nimenomaan haudattiin, ei puhuttu selväksi, ja se nostettiin myöhempinä vuosina aina aika ajoin esille välillä ikävälläkin tavalla. Mutta kai meillä kaikilla on kaappiluurankomme. Tom and Jerryn toinen single, Our Song/ Two Teenagers (Big 616) ilmestyi keväällä 1958. Our Song oli edelleen velkaa the Everly Brothersille, mutta aivan yhtä selkeä kopio ei ollut kyseessä kuin ensimmäisen singlen kohdalla. Kappale on itseasiassa aivan mainio, kun taas kääntöpuolen calypso-henkinen teinirallatus on pistävästä kitaroinnista huolimatta melkoisen mitäänsanomaton. Levy ei myynyt, kuten ei myöskään paria kuukautta myöhemmin ilmestynyt That´s My Story/ Don´t Say Goodbye (Big 618). Eikä mikään ihme: That´s My Story oli täysin persoonaton uikutus, eikä kääntöpuolen rock´n´rollissakaan ollut railakasta kitarasooloa lukuunottamatta mitään muistiinpainuvaa. Big ei kasvanut vastaamaan nimeään, vaan meni konkurssiin vuoden 1958 loppupuolella. Pesänjako päättyi suoranaiseen kaaokseen, eikä kaikkia faktoja ole saatu selville vieläkään. Seuraava Tom and Jerry-single (Baby Talk/ Two Teenagers) oli jo numeroa (Big 621) myöten valmiina, mutta sen julkaisua ei ole pystytty vahvistamaan. Todennäköisesti se ei ehtinyt prässivaiheeseen asti. Kääntöpuolihan oli tuttu jo Our Song-singleltä, ja tuore Baby Talk ajautui pahamaineisen Bell-yhtiön omistukseen. Bell oli täysiverinen halpis-yhtiö, joka teetti metritavarana covereita hiteistä, pakkasi ne hankalan mallisiin kuvakansiin ja myi halvalla lehtikioskeissa. Tämä Tom and Jerryn Baby Talkin sisältänyt Bell-single on ainoa yhtiön levyistä, jolla on katsottu olevan jonkinmoista keräilyarvoa. Ja kieltämättä oppaissa esitetty hinta (kansineen noin 80 dollaria) tuntuu aika huikealta: Baby Talk oli kieli poskessa paapatettu versio Jan & Deanin hitiksi laulamasta sävelmästä, kääntöpuolella oleva Ronnie Lawrencen cover Lloyd Pricen hitistä I´m Gonna Get Married oli vetelä ja Bellin vaihtelevatasoiseen kansikavalkaadiinkin verrattuna singlen kansikuva oli kertakaikkisen hirvittävä. Bellin arvostus lienee kuitenkin jonkinmoisessa nousussa, sillä täydelliseksi hämmästyksekseni huomasin taannoin englantilaisen laatumerkin Acen julkaisseen näitä cover-rillutteluja oikein cd:llisen verran. Big-yhtiön jäämistön jakamisprosessissa Tom and Jerryn ensimmäisen singlen nauhat ajautuivat Kingille, joka julkaisi singlen omana painoksenaan vuosien 1958 ja -59 vaihteessa. That´s My Storyn ja Don´t Say Goodbyen julkaisi puolestaan Hunt samoihin aikoihin.



Pasi Lehtomaa

---