“Suomen tuntemattomin comeback”, uutisoi Helsingin Sanomat äskettäin kirjoittaessaan Paajasen uudesta tulemisesta. “Suomen tuntemattomin rocktähti”, julisti taas toimittaja Josper Knutas jossain yhteydessä aikoinaan.
Kaksi albumia Paajasena 70-luvun lopussa tehnyt ja 80-luvulla Twiggy Oliverina seikkaillut muusikko onkin kieltämättä jäänyt tunnettavuuden osalta sangen vaatimattomaan asemaan suomalaisella rock-kentällä. Osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut miehen laiska levytys- ja keikkailuvauhti, osaltaan se että Paajasen tuotantoa on vaikea saada sovitettua minkään genrerajojen sisään. Se on rokkia, väittävät jotkut. Se on iskelmää, väittävät toiset. Artistin kakkosalbumi Psyko on selkeää Kauko Röyhkän plagiointia, tietävät puolestaan jotku unohtaen että levy ilmestyi jo ennen kuin Röyhkä oli ensimmäistäkään kertaa ehtinyt studioon.
Mielipiteitä on siis monia, mutta kuin varkain pitkän hiljaiselon aikana Paajanen on onnistunut rakentamaan itselleen kulttisuosion, joka liittyy ennen kaikkea em. Psyko-albumiin. Nyt Paajasen varhainen tuotanto on julkaistu Rocket Recordsin katalogissa uusiksi nimellä Psyko – Kaikki levytykset 1977-1980. Lisäksi uudemmasta materiaalista on ilmestynyt ep ja The Voice Of M. -bändiprojektin aikoinaan julkaisematta jäänyt albumi saatetaan cd-aikaan samoilla hetkillä tämän lehden ilmestymisen kanssa, joten miehen musiikkiuran ruotiminen on vähintäänkin paikallaan. Etenkin kun tulevana vuonna on määrä ilmestyä vielä kaksi uuttakin albumia: ensiksi Twiggy Oliver -bändilevy ja myöhemmin akustinen Paajanen-levy.
Mauno Tapani Paajanen syntyi helmikuun 1. päivänä v. 1960. Omien sanojensa mukaan hän oppi lukemaan jo ennen kouluikää ja eräällä lapsuuden tragedialla oli suuri vaikutus hänen mielikuvitusmaailmansa kehittymiseen, joka heijastui myös sittemmin syntyneiden laulujen teksteihin. Psyko-kokoelman kansilehdessä Paajanen kirjoittaa: – Opin lukemaan jo ennen koulua. Skidinä olin mutsin ja systerin kanssa serkun luona kylässä. Kotiinlähdön koittaessa sain pahan ennakkoaavistuksen. Selitin äidille, ettemme voi lähteä. Äiti luuli että halusin vain jatkaa serkkuni Aku Ankkojen lukemista: “Mauno, nyt on jo myöhä. Mennään kotiin nukkumaan.” Mutta ei se sitä ollut. Aavistin jotain pahaa, en vain osannut selittää mitä. Maantie oli mennyt sinä iltana ensijäähän. Sehän joka vuosi yllättää autoilijat. Niin yllätti mutsinkin. Perheemme tuliterä Mosse Elite kääntyi rampissa poikittain vastaantulevien kaistalle. Ja silloin pamahti. Minulta nyrjähti niska ja jalkojen luut muuttuivat jauhoksi. Siskolta toinen jalka ja äidiltä brakasi niska. Vietin Auroran lastensairaalassa lähes pari vuotta. Ainoa mitä siellä voi tehdä, oli lukeminen. Lastenkirjat oli äkkiä käyty läpi, joten siirryin maailmankirjallisuuden klassikoihin. Hugosta Darwinin Lajien syntyyn ja kaikki siltä väliltä. Ainoa ystävä oli huoneen ikkunan takana kasvanut koivu. Juttelimme niitä näitä. Syksyt olivat surullisia, kun kaverini lehdet kellastuivat ja lopulta leijailivat syystuulen mukana pois. Puut nimittäin eivät juttele talvisin. Kevät oli riemun aikaa, kun näin ystävälläni ensimmäiset silmut. Olimme molemmat niin iloisia. (…) Ilman tuota sairaalareissua tuskin omaisin mitenkään kummoista mielikuvitusta. Nyt minulla on – joskus aivan liikaakin. Hahmotan todellisuuden ja kuvitellun yhtä vahvoina. Yksin ollessani voin sujuvasti siirtyä mielessäni maailmasta toiseen. Täytyy myöntää että mielikuvitusmaailma viehättää hieman enemmän kuin tylsä arkipäivä loputtomine huolineen.
Biisien teon Paajanen aloitti jo oppikouluiässä. Ensimmäisen kerran miehen nimi tuli musiikillisissa ympyröissä rajatussa määrin esille Claudie-yhtyeen kautta. Paajanen itse muistelee: – Se oli koulubändi Norssissa. Bändin konkreettista syntyä on vaikea sanoa. Luulisin että kaikki alkoi siitä, kun Puka Oinonen sai kitaran, ehkä joululahjaksi, ja broidinsa Jari tai vanhempi Jukka virittivät hänelle putkiradion styrkkariksi. Pukan himassa oli vapaa kellaritila jossa sitten ns. soiteltiin. Minä olin rumpali ja laulaja. Rumpuina toimivat isot pahvilaatikot. Äänitimme sellaiselle kämmenen kokoiselle kasettimankalle ääntä ja pauketta. Todennäköisesti Jari opetti Pukalle barre-otteen ja sitten alkoi biisejäkin syntyä. Ensimmäisen jopa muistan, se oli Rock You Baby –siinä ne sanatkin sitten oli, ehkä jossain välissä oli C´moon. Puka kuitenkin kehittyi ällistyttävän nopeasti soittajana – ja nyt puhutaan viikoista – skitta oli selvästikin luotu hänelle. Ei kauan mennyt, kun hän osasi jo oikeasti soittaa soinnuilla Sladea, T.Rexiä, Bowieta, Sweettiä ja muuta tällaista. Puka siinä sivussa opetti myös mulle alkeita. Minua ei oltu kitarasankariksi luotu, mutta omaksuin peruskompit suht´ iisisti. Olinhan soittanut viulua vuosia, Sibelius Akatemiassa asti, joten sormeni taipuivat ja pääni hiffasi nopeasti tuollaiset kielisoittimen perusjutut. Eli nyt kun siis osasimme soittaa, piti löytää basisti ja rumpali. Basistiksi tuli Pukan luokalta (englannin kielen linja) Kimmo Elovaara. Hänellä oli oudon muotoinen punainen Yamaha-basso, joten se oli siinä. Rumpalia ei heti löytynytkään, joten se osa oli sitten mun. Kosketinsoittajaksi löytyi kuitenkin Erkki Kallio Norssin musiikkiluokalta. Ei aavistustakaan, mistä saimme oikeat rummut. Varmaan lainaksi jostain. Styrkkareitakin löytyi jostain. Aloimme treenata Norssin urkuparvella koska hieno juhlasali oli varattu kilpailevan bändin Bustersin käyttöön. Heillä oli hienoja laitteita kuten esim. laulukamat, mitkä meille olisi ollut jo täysin utopiaa. Bustersissahan lauloi tämä Huomenta Suomen Karhuvaara ja skitassa suht´ taitava punatukkainen mies, hahah, sorry, en muista nimeä. Jotenkin siitä tuli heti asetelma ”Busters: rikkaiden poikien bändi, Claudie: köyhien poikien bändi”. Niin, tuon Claudie nimen olin blokannut Status Quon Hello -albumilta. Sain sille hyväksynnän muilta kun kerroin nähneeni unen, jossa Claudie nousee suureen kuuluisuuteen. Muusikonalut ovat taikauskoisia. Meillä oli, luvalla sanoen, jotenkin parempi tatsi alusta alkaen. Siinä kun Busters veivasi yötäpäivää Hurriganesin I Will Stayta tai Blue Suede Shoes:a, me tartuimme Bowien Jean Genieen tai Quon Carolineen. Hyvinhän Busters soitti, setti oli vaan jotenkin niin päivänselvän mielikuvitukseton.
– Tuli sellaiset koulujenväliset bändiskabat, joissa kolme tai neljä parasta bändiä pääsisi levyttämään. Puka ei olisi halunnut lähteä kisaamaan, mutta hänen mielensä muuttui kun piirsin pienen sarjakuvastripin tuosta tilanteesta jossa kaikki tuomarit antoivat Claudielle kymmenen pistettä. Aloimme treenaamaan. No itse kisoista ei sen enempää, tulimme kolmansiksi ja levydiili oli siinä. Meidän etu taisi tuomariston mielestä olla juuri siinä, että soitimme omia biisejä emmekä mitään Neil Youngia kuten esim. voittajabändi. Soitannollisestihan voittaja oli pirun hyvä – en ole varma, mutta jotain Haavisto-tyyppistä nimeä muistelen mm. Busterskin oli samoissa skaboissa mutta ei pärjännyt. Näin meistä tuli Norssin ykkösbändi. Itse rehtori piti jonkun tilaisuuden kunniaksemme juhlasalissa.
– Levytystapahtuma oli hieno kokemus. Komppiakustista soitti frendimme A-P Karppo jostain syystä. Klaarasi yllättävän hyvin siihen nähden ettei osannut soittaa yhtään. Suomen Stuart Sutcliffe siis. Soitimme biisit sisään ja äänittäjä lisäsi niihin nauhakaikua. Olimme haltioissamme saundeista. That´s it.
– Saimme koulukeikkoja ja jotain lavakeikkojakin. Meillä oli myös pieni uskollinen kimmaryhmä joka seurasi meitä kaikille keikoille ja piti mukavasti ääntä. Vieläkin oikeastaan ihmetyttää ne biisit joita setissä oli – All The Young Dudes, Holanoochie Boogie, Vicious, Satellite Of Love, Break The Rules, Cracked Actor ja muita vastaavia. Huh, nykyäänkin tulisi kylmä hiki jos noita pitäisi alkaa keikalla heittämään.
– Jossain vaiheessa tuli kaikille selväksi, etten ollut rumpalina ihan ´kuuminta hottia´, joten kannuihin tuli Kimmo ´Kosse´ Kosenius Bustersista. Olimme levyttänyt bändi ja keikkailevakin, joten Kossen oli helppo päättää vaihdoksestaan. Näin musamaailman armottomat lait pätevät jo ihan ruohonjuuritasolla.
Paajasen levytysura käynnistyi siis Claudie-yhtyeen riveissä vuonna 1975, jolloin yhtye pääsi levyttämään Kiss-levymerkin vuoden 1976 puolella julkaisemalle Fireball-kokoelmalle kolme biisiä. Kokoelmalle oli koottu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten oppikoulujen pop-bändikilpailuissa menestyneiden yhtyeiden biisejä.
Biisien synnystä Paajanen muistelee:
– Kuujuna syntyi ainakin kolmosen ratikassa tullessamme basistimme Kimmon Elovaaran eli Ellun kanssa lintsin Luola-discosta. Keksin tekstin sillä matkalla ja varmaan laulumelodiankin. Itse biisi oli lopulta varmaan kuitenkin Ellun tai Erkin sävellys, joka dusattiin myöhemmin. Itselläni ei tuota levyä ole, joten en tiedä kuka on merkitty säveltäjäksi. Väinö-rock taas – olisikohan se Pukan ja Ellun biisi, johon Ade Salminen teki sanat. Muistaakseni autoin häntä hieman – mutt´ ihan vähän vaan. Kolmas biisi – olikohan se Hei Jussi tai jotain. Mun teksti kyllä mutta sävellys? Voi olla mun tai sitten jonkun muun pojista. Toimittajan pitää muistaa, että nämä biisit tehtiin suunnilleen samoihin aikoihin kuin Rosettan kiven tekstittäjä vasta hioi talttaansa.
Claudien elinkaari jäi kuitenkin sangen lyhyeksi ja Paajasen olikin luontevaa pyrkiä soolouralle: – Kundit alkoi olla siinä iässä, että piti saada kevytprätkää ja muuta tarpeetonta. Claudien tarun voi oikeastaan sanoa loppuneen siihen, kun Puka myi styrkkarinsa ja osti rahoilla Yamahan piikin. Mulle se oli jonkinlainen shokki, en tajunnut alkuunkaan hänen ratkaisuaan. Niin vain kuitenkin kävi ja mulle ei jäänyt muuta tekemistä kuin demoilla yksikseni biisejä himassa ja lähetellä niitä puhelinluettelosta löytämiini levy-yhtiöihin. Jos Puka oppi nopeasti skitan salaisuudet, niin minä opin puolestani nopeasti miten biisi tehdään. Sittenhän demo meni läpi ja alkoi Poste Restanten tekeminen. Ja loppu onkin utopiaa… hahah
Mutta peruutetaan hieman takaisinpäin. Paajanen alkoi siis pommittamaan levy-yhtiöitä omilla demoillaan. Omien sanojensa mukaan hän lähetti c-kasetteja kaikkiin niihin levy-yhtiöihin joiden yhteystiedot puhelinluettelosta löysi. Vastakaiku ei kuitenkaan ollut järin rohkaisevaa, sillä sitä ei yksinkertaisesti tullut. Ainoa joka vaivautui kuulemaansa kommentoimaan oli Love Records. Sieltä lähetetty vastaus sisälsi kaikessa ytimekkyydessään kehotuksen “mene hoitoon”. Tästä lannistumatta artistimme tehtaili kiusallaan seuraavaksi kolmen vartin pituisen akustisen instrumentaalin samaiselle levy-yhtiölle. Sen saama palaute olikin jo rohkaisevampi, vaikkakin esityksen funktio kuulemma jäi epäselväksi. Omituista, mistähän johtuisi . . .
POSTE RESTANTE
Vuoden 1977 puolivälin jälkeen kuitenkin vihdoin tärppäsi, kun Henry Haapalaisen luotsaama ja omistama lähinnä iskelmämusiikin julkaisuun keskittynyt Fonovox kiinnostui Paajasen tuotannosta. Niinpä Paajanen sai eräänä aamupäivänä Fonovoxissa työskennelleeltä Jarmo Jylhältä puhelun, joka kertoi että Poste Restante -biisi pitäisi levyttää kiireesti Syksyn Sävel -kilpailuja varten.
Fonovox paajastuotannon julkaisijana kuulostaa vähintäänkin erikoiselta. Tämä vuosina 1970-78 toiminut yritys oli profiloitunut lähinnä uuden keskinkertaisen iskelmämusiikin sekä 1930-50-luvun iskelmien uudelleenjulkaisijana. Tuohon aikaanhan äänitteiden suoja-aika oli vain 25 vuotta ja mikäs sen helpompaa bisnestä kuin esimerkiksi Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa -hitin aikaan siirtää artistin 50-luvun alun tuotantoa savikiekoilta vinyyleille, iskeä hintalappu levykanteen ja myydä äänitteet pois. Artistit tosin eivät aina järin iloisia tällaisesta toiminnasta olleet. Ja ehkei esimerkiksi sekään eräs Fonovoxin levy kaikkein kuluttajaystävällisimmällä tavalla ollut toteutettu, jonka kanteen oli pistetty The Beatlesin kuva ja kirjoitettu vain kaunokirjaimin Kaikki rakkauteni ja isoin pölkkykirjaimin The Beatles. Takakannesta kun sitten vasta (luonnollisestikin selvästi pienemmällä fontilla) selvisi, että kyseessä on levy, jolla Profil´ -niminen yhtye esittää suomenkielisiä versioita vanhoista The Beatlesin hiteistä.
Mutta mennään takaisin aiheeseen, levy-yhtiön julkaisukuvioista kun voisi kirjoittaa kokonaan oman artikkelinsa. Fonovox ilmaisi siis kiinnostuksensa julkaista Paajasen tuotantoa. Tosin ei täysin ehdoitta. Esimerkiksi Syksyn sävel -pyrkyri Poste Restante kertoi alkujaan miehen ja transvestiitin treffeistä, mutta levy-yhtiön vaatimuksesta tarinaa muutettiin paremmin valtaväestön maailmankuvaan soveltuvaksi ja särmiä hiottiin pois tavallista karheammalla hiekkapaperilla.
Poste Restante äänitettiin Kari Kuusamon sovittamana Finnvoxin studiolla. Syksyn Säveliin siitä ei edustajaa saatu, mutta kylläkin pätevä b-puoli singlelle 80 lätkä, joka ilmestyi vielä vuoden 1977 puolella.
Täysin ongelmitta ensilevytys ei onnistunut. Itse asiassa ensimmäinen studiosessio meni täysin pieleen artistin osalta. – Tulin bussilla Pajamäkeen vajaata tuntia ennen määräaikaa. Pajamäen ja Pitäjänmäen Finnvoxin välissä on pieni mäkinen metsikkö. Olin hankkinut Creme de menthe -liköörin, koska juttu jännitti niin älyttömästi. Sen sitten huitaisin pikapikaa siinä pusikossa. Kun sitten kylmästä ulkoilmasta astuin lähes kuumaan studioon, niin likööri kihahti päähän välittömästi. Toinen perusmoka oli myös juoman valinta. Liköörihän on pelkkää sokeria joka turvottaa kielen. Niinpä ässäni olivat nyt Schuhu-äshhiä. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan tehdä Postesta hittiä Saksan markkinoille eikä kuulostaa Marionilta, joten se sessio meni laakista pieleen.
Kuten arvata saattaa, levy-yhtiö ei ollut ensimmäisen äänityssession pieleen menemisestä järin innostunut, studioaika Finnvoxilla kun ei aivan ilmaista ollut silloin, kuten ei ole vieläkään. Jatko sujui kuitenkin paremmin ja vuoden 1977 puolella vielä saatiin kokonainen pitkäsoittolevy purkitettua.
– Olin pelästynyt pahasti tuosta ensimmäisestä sessiosta. Pelkäsin että näinköhän sitten pilasin tämänkin tilaisuuden. Oli tuottajan ja muidenkin ilmeet sen verran paljonpuhuvia. Viikon kuluttua kuitenkin jatkettiin ja nyt en tehnyt samaa virhettä. Vaikka jännitti, niin ihan selvinpäin loput sessiot hoidin. En muista äänityssessioiden kestoa kovin hyvin. Pitkiä päiviä jotain pari kolme viikkoa, luulisin. Ehkä neljänä päivänä viikossa.
Kari Kuusamon sovittamaa albumin nimibiisi Poste Restantea lukuun ottamatta biisien sovittajana toimi Bruno Korpela. Hieman yllättävää oli se panostus, minkä pieni Fonovox oli valmis levylle antamaan. Levyllä soitti kovatasoisia muusikoita Juha Björnisestä ja Eero Luparista alkaen, levyllä kuultiin myös jousisovituksia ja taustakuorossa oli mukana mm. Irina Milan ja Ami Aspelund.
Ensilevytyksen Poste Restanten mukaan nimetty Jarmo Jylhän tuottama albumi ilmestyi kauppoihin vuoden 1978 puolella. Levy-yhtiön vaatimuksesta biisien sanoituksia oli muutettu soveliaimmiksi kautta linjan ja sen johdosta paljolti albumin yleisilmekin kallistui iskelmälliseen suuntaan.
– Jarmo Jylhä ja sovittaja Bruno Korpela kävivät paljon vuoropuhelua eri ratkaisuista, niin sovitus- kuin soundipuolella. Itse lähinnä tein mitä sanottiin. Usein Jylhä myös pyysi minua muuttamaan teksteissä jotain tiettyä kohtaa tms. Sitä haluan korostaa, että vaikka jouduin silottelemaan tekstejäni välillä rankalla kädellä, se ei ollut Jarkka Jylhän syy. Levy-yhtiön tarkoitus oli vaan tehdä Paajasesta ´koko perheen artisti´, ja silloin eivät määrätyt transvestiitti- tai pilleri-itsaribiisit oikein sopineet kuvaan. Punk oli vasta katutasolla eikä näkynyt vielä niin ´ylhäällä´. Myöhemmin ilmestynyt kakkosalbumi Psyko sitten tehtiin ihan niin kuin huvitti. Jylhä taisi kerran käydä Lahdessa kuuntelemassa mitä oltiin saatu aikaan. Silloinkin kinusimme häneltä joka ikisen taskussaan olevan markan. Joko matsku miellytti tai sitten hän totesi vierailujen käyvän liian kalliiksi.
Levy-yhtiön panostuksesta Paajaseen kun tuli puhe, niin se ei suinkaan loppunut vielä siihen, että albumi äänitettiin maan parhaassa studiossa ammattilaisten kera. Levyn kahdesta kappaleesta tehtiin myös musiikkivideot. Kyllä, näin 70-luvun lopulla. Videoitaviksi kappaleiksi päätyivät Yamaha ja Havanna sekä Siirry vähän James. Yllättävät valinnat sikäli, että kumpikaan ei ollut levyn singlekappaleisiin lukeutuva ja ne edustivat levyn rockimpaa suuntaa.
Musiikkivideot kuvattiin erään prätkäkerhon tiloissa. Rasvaletit ottivat vieraansa ystävällisesti vastaan ja pian alkoi työnteko ja Siirry vähän James alkoi soida: “Jos James Dean oli paperii, niin miks´ niitä näkee vieläkin. Antakaa kundin levätä vaan, ei sitä enää tartte mainostaa. Housut samettii, naama sokerii. Jos kammattais väliin tota rasvalettii.” Prätkäkerholaisten ystävälliset ilmeet muuttuivat jäätäviksi ja tuijotus painostavaksi. Kuvauspaikalta poistuttaessa kunniakuja oli käynyt ahtaaksi, mutta sen suuremmissa vaurioitta taiteilijat paikalta kuitenkin pääsivät lähtemään.
Onkohan näitä videoita muuten koskaan esitetty missään? No oli tai ei, niin melkoinen panostus levy-yhtiöltä, mikä herätti myös hieman närää ja kateutta. Jopa siinä määrin, että levyjulkkareiden aikaan Fonovoxin “tähtiartisti” Salomon (muistattehan, se jolla oli singlehitti Unisatu ja jonka uralla kaikki muu sitten floppasikin komeasti) hermostui moisesta etuoikeudesta niin paljon, että kävi levy-yhtiön uuden tulokkaan kimppuun toistellen “miksi sä sait tehdä videon enkä mä”. Vastaus kysymykseen taisi jäädä saamatta ja pian Salomon löysikin tiensä lähimpään ruusupuskaan unisatujaan kertomaan.
Vaikka Poste Restanteen taloudellisesti varsin kohtuullisesti panostettiinkin, ei sen suurelta yleisöltä osakseen saama suosio ollut kovinkaan kummoinen. Varsin luonteva selitys tähän on se, että levyltä puuttui selkeä kohderyhmä. Iskelmäyleisölle biisien tulkinnat ja sanoitukset vielä muokattuinakin oli varmasti liian kova pala purtavaksi. Biisien särmikkyyden hiominen alkuperäisestä taas johti siihen, ettei rock-yleisökään osannut levyä omakseen ottaa. Kun artistin yleisilme oli lisäksi tavanomainen ja sitä kautta aikalailla mielenkiinnoton, ei myyntimenestyksettömyydelle tarvinne lisää syitä etsiä.
Vaikka suuren yleisön huomio jäi saavuttamatta, niin vielä 70-luvun lopulla oman pitkäsoittolevyn tekeminen oli sen suuruinen meriitti, että tekijän lähipiirissä se herätti huomiota.
– Minulta alettiin kysyä neuvoja levy-yhtiöiden kanssa toimimisesta tai esim. biisin tekemisestä. Kysyjinä olivat lähinnä omakustanneosastolla aloittelevat punk-bändit. Aivan kuin olisin nyt ollut jotenkin viisaampi kuin ennen. Sain paljon punk-sinkkuja ´arvosteltavaksi´. Yhden tapauksen muistan erityisesti, eli sen kun Andy McCoyn broidi, Ikke, toi minulle ensimmäisen Briard-singlen I Really Hate Ya Bulevardin hampurilaisbaariin. Vaatimattomasti hän toivoi etten ryttäisi sinkkua kokonaan vaan kertoisin vain mielipiteeni, olisiko bändillä mitään tulevaisuutta. Se sama sinkku on minulla vieläkin hyllyssä. Se kuulostaa nyt huomattavasti hauskemmalta kuin silloin.
Toisin kuin luulla voisi, niin pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen ei Paajasella alkanut armoton keikkarumba. Itse asiassa Paajasen keikkarintamalla ei tapahtunut juuri mitään.
– Poste Restanten ilmestyttyä ei mitään keikkaa ollut. Nyt Pukakin oli kuitenkin tullut järkiinsä ja soitti taas aktiivisesti. Samoin Kosse. Pyysin heidät tekemään Psykoa ja bändi oli taas tavallaan kasassa. Vanha basistimme Ellu oli kuitenkin jo jättänyt soittohommat. Levyntekoa se ei haitannut, koska Puka haldasi myös beisin kiitettävästi. Psykon ilmestyttyä tuli aika isojakin keikkoja. Esim. Kultturitalon konsertti. Nyt meillä oli keikkabasisti Harry Tikander messissä. Ja sitten esimerkiksi Tavastia. Tavastia-keikan pressitilaisuudesta muistan yhden jutun. Mua tuli haastattelemaan Juho Juntunen valokuvaajansa kanssa Helsingin Sanomiin. Juho itse oli korrekti ja herrasmies, mutta valokuvaajansa oli varmaan vetänyt ilmaista pressijuomaa hiukka liikaa. Aina kun Juho kysyi jotain, niin tämä fotari äityi vittuilemaan: Mikä sä luulet olevasi, häh, panenko turpaan, häh!. Monta kertaa Juhon piti painaa herra takaisin istuimelleen kun se siinä nyrkit pystyssä hikoili. Juho oli okei, kuvaaja ääliö, terveisiä vaan, kuka lienetkin. Muutamissa lehtijutuissa olin kertonut, että teen biisejä lähinnä itsemurhista ja huumeista jne. Sehän poltti meiltä kaikki sovitut koulukeikat samantien kun reksit tuon lehdistä lukivat. Nythän ohjelmatoimistot myisi samalla periaatteella varmaan kalenterit täyteen.
« Ruisrock 2007 70-luvun Vihannekset POP-lehden piinapenkissä »