David Sylvian - Manafon

Samadhi Sound 2009

Julkaistu : 23 joulukuu 2009

Toiset musiikintekijät uskaltavat käsitellä kappaleitaan suuntiin, joita kuulija ei ensi-istumalla edes kykene sulattelemaan. Minimalismin suunnalla alennutaan usein yleisön kanssa leikkimiseen, perusteettomaan kokeellisuuteen. David Sylvianin tapauksessa säveltämättömyydestä ja melodiattomuudesta ei voida puhua, vaikka orkestraatiot yhden kuuntelukerran jälkeen helposti saattaisi niin kutsutulta tekotaiteelta korvissa kuulostaakin.
 Miehen itsensä vuosien 2004-07 välillä äänittämä, editoima, miksaama ja tuottama ’Manafon’ on malli selkeästä visiosta, jota on mahdollista toteuttaa teknisen osaamisen ollessa hallitusti osaavissa käsissä. Sävellykset ovat puhdasta studioyhteistyötä, luovaa rakentamista eksentrikkojen (Christian Fennesz, Werner Dafeldecker, Michael Moser, Toshimaru Nakamura…) käsissä.
 Pientä tremoloa, tuulen kuiskinaa, harkittuja basso- ja pianosävelten tipautteluita sekaan, jutustellen toteutettua tulkintaa ja tietoista sävellajien herjaamista sisältävä Small Metal Gods jyrisyttää heti alkuun tunnelmallaan ja toteutuksellaan.
 Pillit puhaltavat hervottomina, avantgardejumalat lehahtavat alas taivaistaan – klassisen musiikin ja jazzin syvä ymmärtäminen antaa oikeutuksen niiden käsittelemiseen. The Rabbit Skinner haastaa laulumelodiallaan, palkiten totaalisesti myös lyyrisesti. ”A life without purchase / no story to tell /
and three little bitches fight where he fell.”
 Random Acts of Senseless Violence kuhisee alla, kuin räjähdystä odottaen. Tunnelma on nimenmukaisesti pelottavan aggressiivinen, piilotetusti. Väärä sointu on usein Sylvianille juuri se oikea.
 The Greatest Living Englishman käväisee monessa suunnassa. Kahden ja puolen minuutin sekametelin jälkeen laulu starttaa vastustamattomana. ”Here we are then, here we are / notes from a suicide / and he will never ever be / the greatest living Englishman.” Modernin teknologian hyödyntäminen on jo jotain muuta kuin mihin on totuttu. Kiusalliset taustanaputukset ajavat monen musiikkia rakastavan viimeistään kahdeksan minuutin kohdalla toiselle kanavalle.
 Viipyilevä Snow White in Appalachia rakentuu kaikujen, kummallisten perkussionaputusten ja ilmastointihenkisen huminan päälle. LP-rahinaa etäisesti muistuttava sekoilu toistuu raidalta toiselle, kenties lisäriivausta aiheuttamaan.
 Emily Dickinson pärjää vähällä. Vahvasti lauluraitojen varassa lepäävä teos on rohkea sovitukseltaan, soittimien käyttö rajataan tietoisesti, lähinnä osuuksiin, joissa laulu vaikenee.
 Albumin nimeä kantava päätösraita vapauttaa helpoimmalla rakenteellaan, laulumelodiaa saattaisi toisessa yhteydessä määritellä jopa helpoksi. Kaunis toinen ääni kantaa lähes halki kappaleen.
 ’Manafon’ on suunnattu hyvin suppealle ihmisjoukolle. Monista soittimista hitaasti edeten tippuilevien yksittäisten sointujen sekoittaminen koneistettuihin yksityiskohtiin on kuin tehty aiheuttamaan vihaa niissä, joille musiikki on kertakäyttöviihdyke ja yhteislaulua autoradion kanssa. ’Manafon’ on kuin suunniteltu pelastajaksi sinä aikana, jolloin musiikkijulkaisut kärsivät toistaiseksi suurinta alennustilaansa.


Pisteet: 4/5


Vesa Aleksi

---