- Kari Peitsamon viesti rock-kansalle: "Nyt minä syön viineriä"

Julkaistu : 1 elokuu 2006

Vuosi sitten tässä lehdessä julkaistiin edellisen kerran suomirockin sanansaattaja Kari Peitsamon haastattelu. Tuolloin puitiin artistin yhdessä Freud Marx Engels & Jungin kanssa tekemää albumia Amerikkalaisia unelmia. Vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon: loppuvuodesta 2005 Peitsamo julkaisi soololevyn ja tänä syksynä on tulossa uusi levy. Samanlaista levytystahtia on kuitenkaan turha odottaa kuin mihin Peitsamon musiikin ystävät 80-luvulla saivat tottua. Nyt mies on nimittäin päättänyt pistää pisteen uralleen musiikin parissa ja siirtyä muihin töihin.
 Tapaamme Karin kanssa Stockmannilla kauniina heinäkuisena päivänä. Tarkoituksena on vaihtaa kuulumia, höpistä laiskasti etenevistä kirjaprojekteista sekä tietenkin väitellä politiikasta. Mikäs sen mukavampaa. Kun suomalaisesta elintasosta ja Pohjois-Korean politiikasta on muodostettu näkemykset, tulen maininneeksi että voisi tässä samalla POP-lehteenkin kirjoittaa taas Joe-pojan kuulumisista. Kun olisi niin hyviä kuviakin käytössä edellisviikonlopun Ämystä. No digisanelin pistetään pyörimään reilu kymmeneksi minuutiksi ja lisäksi kirjaan ylös joitakin parituntisen keskustelun ajatuksia.

Spiikki

Olen joskus ajatellut, että vaikeinta on kirjoittaa artikkeli, kun on aihe mutta inspiraatio on kateissa. Voi kuinka väärässä olinkaan. Paljon vaikeampaa on kirjoittaa artikkeli, kun on inspiraatio mutta aihe kateissa. Puhumattakaan siitä jos molemmat puuttuu.
 Äkkiseltään voisi kuvitella, että kun jostain aiheesta kirjoittaa paljon, niin sitä teemaa on kerta toisensa jälkeen helpompi lähestyä ja siten myös teksti syntyy sujuvammin ja helpommin.
 Tilanne on kuitenkin juuri päinvastainen. Ainakin Peitsamon kohdalla. Mitä tutummaksi Kari Juhani Valdemar Peitsamo, myöhempänä artikkelissa Joe-poika, keskustelukumppanina tulee, sitä vieraammaksi ja vaikeammin lähestyttäväksi hän toimittajan kannalta muodostuu. Ehkä se johtuu siitä, että ventovierasta Joe-poikaa lähestyessä toimittaja saa vastaansa syvällisiä miettivän taiteilijapersoonan. Sitävastoin puolituttua Joe-poikaa haastatellessa vastassa on suorasanaisempi persoona, joka keskittyy mielipiteiden maalaamisen sijasta niiden suoraan ilmaisemiseen.
 Kun haastateltava lopettaa tyhjänpäiväisen löpinän, toimittaja ei valmistaudu haastattelun tekemiseen ja kuitenkin pitäisi kansikuvaan oikeuttavan laajuinen artikkeli saada aikaiseksi, niin lopputulos on se, että haastateltavan sijasta haastattelija sortuu löpinään. Lukijan kannalta tämä on tietenkin raivostuttavaa ja näenkin silmissäni esim. Helsingin Stockmannin lehtiosastolle virtaavat kuluttajavirrat, jotka tämän lehden Peitsamo-artikkelin vuoksi ostaneena vaativat vihaisena rahojaan takaisin. Oikein, taistelu kannattaa aina!
 Toisaalta, lukijan on syytä ymmärtää, että toimittajakin joutuu tekemään kompromisseja. Kun viimeksi Joe-poikaa haastattelin, oli artikkelista raivoissaan (jo jopa ennen sen lukemista) eräs komppikitaristi, joka kuukausikaupalla uhkasi ties millä seuraamuksilla huutaen apuun milloin juristia ja milloin Julkisen Sanan Neuvostoa. Tosin metsä ei vastannut vaikka sinne kuinka huudettiin.
 Tässä artikkelissa en siis tohdikaan tuottaa sielullista kärsimystä kenellekään taiteellista kritiikkiä kestämättömälle muusikolle, vaan kohdistan tuskan tuottamisen lukijoihin. Luottaen siihen että yksikään teistä ei ole haastamassa minua oikeuteen.
 Tässä vaiheessa Peitsamo-artikkelimme on edennyt jo reippaasti toiselle sivulle. Pyydän anteeksi tyhjänpäiväistä löpinää, mutta en kerta kaikkiaan tahdo löytää suuntaa tälle artikkelille.
 Tuskastuneena vilkaisen kelloa. On jo aamuyö. Hiljaisuus on koittanut länsi-tamperelaiseen Jumalan hylkäämään kaksioon, viskilasi lämmittää ja muutenkin perusedellytykset tekstin luomiselle ovat kunnossa…
 Voihan vittu. Ei tämä nyt etene.
 70-luvulla Karin ja Yarin oli tarkoitus tehdä haastattelu, jossa pistetään nauhuri koko illaksi pyörimään, juodaan kunnon kännit ja myöhemmin puretaan lehtiartikkeliksi kaikki se mitä on puhuttu. Me emme Joe-pojan kanssa kuitenkaan nauti mitään Pepsiä ja kahvia vahvempaa eikä tässä liioin ole aikaa koko päivää löpistä. Sitä vastoin idea turhanpäiväisen jorinan purkamisesta lehtiartikkeliksi on hyvä ajatus. Voimme kin kaiketi siis tässä vaiheessa siirtyä käsittelemään kirjoittajan sijasta artikkelin kohdehenkilöä ja pistää tekstiin vaikkapa uuden väliotsikon. Voi kun tietäisitte kuinka vaikeaa senkin keksiminen oli . . .

Intro

– Onko tuo nauhuri nyt päällä.
 – On on.
 -– Nyt minä syön viineriä. Nyt ei enää juttu luista. Mutta tää on hyvä haastattelu jos juttu olisi tällaista koko ajan. Mutta jossain vaiheessa sitä yleensä on tapana sortua puhumaan asiaa… Ämy oli muuten hieno keikka. Se oli 29. kerta kun mä esiinnyin siellä. Mutta mä haluan antaa siellä joka kerta yleisölle jotain uutta. Mä olen aika iloinen, että medioissa on Ämy-jutuissa huomioitu nuo mun uusimmatkin biisit. Ja uudet ei tarkoita mitään biisejä edelliseltä tai seuraavaksi ilmestyvältä levyltä, vaan uudet biisit on niitä joita mä olen tehnyt pari viikkoa sitten. Ja muutaman mä tein siinä keikkamatkalla. Nyt kyllä rupeaa olemaan takki tyhjä, niin rockin kuin politiikan osalta. Ainakin tältä erää. Mitä sitä vannomaan että ”ei enää koskaan”, mutta yksi vaihe on tullut päätökseen.
 Uskokoon ken tahtoo. Ei ole ensimmäinen kerta kun Joe-poika lopettaa uransa. Monista aiemmista kerroista poiketen hän on nyt niin vakavissaan, että on hankkinut itselleen työpaikan musiikkimaailman ulkopuolelta. Tällä kertaa hän ei aio kuitenkaan mennä hautaan, ei sen paremmin haudankaivajaksi kuin sinne makoilijaksi. Olkoonkin että toimittajan ja haastateltavan hitaasti etenevä elämäkertakirjaprojekti on saanut päähenkilön varuilleen: – Sinulla on joku ihme taipumus kirjoitella kirjoja kuolleista ihmisistä. Tässä täytyy alkaa pelkäämään henkensä puolesta.

Amerikkalaisista unelmista suomalaiseen realismiin

Vuosi sitten POP-lehdessä (nro 28) julkaistiin Joe-pojan haastattelu, jossa puitiin artistin yhdessä Freud, Marx, Engels & Jung -bändin kanssa tekemää yhteislevyä Amerikkalaisia unelmia. Artikkeli herätti bändin puolelta runsaasti jatkokeskustelua ja myös lehteen kohdistettuja uhkauksia lakimiesten toimenpiteistä alkaen. Kiitos tästä, epäilemättä kohulla oli osuutensa siihen, että ko. numero oli lehtemme suurimmissa jälleenmyyntipisteissä myydyin numero aikoihin.
 Mutta kaikesta huolimatta, artikkelin synnyttämää keskustelua olennaisempaa on keskustelu levystä. Kriitikoiden näkemys tuntui olevan sangen selkeä ja lähes järjestäin Peitsamon biisit rankattiin levyn parhaimmiksi. Eikä syyttä, olihan niiden biisien tuotanto vapautuneempaa ja teeskentelemättömämpää kuin levyn muu sisältö. – Onneksi mä en päästänyt tuottajaporrasta vesittämään noita biisejä ja asenteellani onnistuin ehkä pelastamaan jotain. Ja se selittää miksi yleisön ja kriitikoiden taholta niitä biisejäni on pidetty levyn vahvimpana osana. Ja kyllä mä itsekin olen samaa mieltä. Kaikella kunnioituksella tuottajaguruja kohtaan.
 Ja oikeassahan Joe-poika on. Siinä missä vaikka Joe-pojan Takaisin Tupeloon iskee kuin naapurin Helga-mummo mattoja tampatessaan, niin puolestaan joku Freukkareiden Voi, maa valuu eteenpäin kuin VR:n juna Helsingin pääteasemalla.
 Pian Amerikkalaisia unelmia -levyjen jälkeen Kari puski ulos myös kiitellyn soololevyn No Mercy. Levy sisälsi tukun englanniksi ja suomeksi esitettyjä kappaleita, jotka ovat huolettomia ja rentoja kuin lauantai-yönä Tillikasta kotiin palaava Simo Frangén Tammelan torin nakkikioskilla.
 No Mercy sai kriitikoilta hyväksyvän palautteen ja mikä tärkeintä, yleisö tuntuu tykkäävän. En kai liene väärässä sanoessani, että kyseessä oli myös eräänlainen terapialevy artistille edelliseen levyyn liittyneiden kärhämien ohittamiseksi. Niin ristiriitaiselta kun tämä kuulostaakin sitä taustaa vasten, että No Mercy on yksi Joe-pojan huolettomammista levyistä. Kuulijan korvin kuultuna ainakin.
 Samoihin aikoihin No Mercyn ilmestymisen kanssa alkoi tihkua tietoa, että Kari on osallistumassa myös Peitsamo-covereita soittavan Aku Ankkulin tulevalle levylle. Monet muistelivat jo aikoja menneitä, jolloin Joe-pojalta ilmestyi parhaimmillaan kolme pitkäsoittoa vuodessa. Mitään pidempiaikaista albumien vyöryä ei kuitenkaan ollut luvassa, vaan viime vuoden lopulla Joe-poika ilmoitti siirtyvänsä tämän vuoden puolivälissä syrjään musiikkibisneksestä. Ennen vuodenvaihdetta sulkeutui myös Peitsamon legendaarisen maineen saavuttanut nettivieraskirja artistin koettua sen aktiivisen ylläpitämisen liian raskaaksi tehtäväksi.



Juha Rantala

---