- Jon Anderson - Teetuokio Kämpissä

Julkaistu : 1 lokakuu 2004

Kansikuva puuttuu

Minua jännittää. Minua ei suinkaan jännitä nähdä Yesiä klassisimmassa kokoonpanossa Helsingin vanhassa jäähallissa, josta yhtye starttaa kesäkuun 2. päivänä Euroopan kiertueensa. Ei, perhosia on kertynyt vatsaan ihan muusta syystä. Vain muutamaa päivää ennen konserttia minulle tarjotaan tilaisuutta tavata yhtyeen solisti Jon Anderson helsinkiläisessä Hotelli Kämpissä kiertueen aattopäivänä. Kun vielä ilmenee, että haastattelu tulisi tapahtumaan kahden kesken ilman muiden – ammattimaisten – toimittajien läsnäoloa, tartun tilaisuuteen empimättä. Lopulta koittaa Yesin Euroopan kiertueen aattoaamu. Astelen pää täynnä kysymyksiä Hotelli Kämpin ovesta sisään, missä ystävälliset lehdistötiedottajat selvittävät ohjelman kulun ja aikataulut. Odoteltuani haastatteluvuoroani tovin, on aika siirtyä kabinetin puolelle. Pian koittaa h-hetki ja jännitys tiivistyy. Ovesta sisään astuessani päällimmäisenä ajatuksena päässäni pyörii, että haastattelu sujuisi paremmin kuin Yesin kolmen vuoden takainen pressitilaisuus yhtyeen vierailtua Suomessa ensimmäistä kertaa.

Huolenaiheeni on turhaa, sillä Jon Anderson on hyvällä tuulella. Hän toivottaa minut tervetulleeksi kabinettiin ja pyytää istuutumaan aivan kuin olisi kutsunut minut kotiinsa. Toisaalta Anderson on viettänyt hyvin suuren osan elämästään tien päällä, joten tämä huone on – tarkemmin ajateltuna – yksi hänen monista hetkellisistä kodeistaan. Istuttuani pöydän ääreen, katselen vieressäni istuvaa rennosti pukeutunutta herrasmiestä, ja pohdin epäuskoisesti voiko tässä olla se sama diivamainen tuittupää, jota hänen vanhat yhtyetoverinsa ovat kutsuneet Napoleoniksi ja Pikku-Hitleriksi? Myöskään siitä oman arvonsa tuntevasta taiteilijasta, joka on aikoinaan käynyt toimittajien kimppuun, ei näy merkkiä. Pikemminkin nuorekkaan –mutta joulukuussa 60 vuotta täyttävän – Andersonin olemuksesta tulee mieleen eräänlainen Peter Pan-hahmo, joka säteilee iästään huolimatta nuoruuden intoa. Järin perinteikkääksi haastattelua ei voi kutsua, sillä teen juonnin ja pikkupalojen napostelun lomassa siitä tuntuu kehkeytyvän rento keskustelutuokio. Jäätä ei kuitenkaan ole täysin murrettu rennosta ilmapiiristä huolimatta, ja vasta muutaman kysymyksen jälkeen Andersonin varauksellisuus alkaa väistyä. Mutta alkuun Anderson tarkastelee minua otaksuen joutuneensa –jälleen kerran – jonkun yhtyeeseen perehtymättömän toimittajan tentattavaksi.

– Näinä päivinä me emme välitä, jos joku toimittaja ei tiedä Yesiä. Sillä ei ole mitään merkitystä. Tai kyllä me välitämme, mutta nykyään me olemme vain onnellisia siitä, että saamme yhä tehdä musiikkia. Kun olin 30-vuotias tivasin toimittajilta mikseivät he tunne niin tärkeää yhtyettä kuin Yes. Tänä vuonna täytän 60 vuotta, enkä piittaa asiasta. Minulla on yhä monia haaveita, mutta en murehdi enää siitä mitä muut minusta ajattelevat.

Samaan syssyyn Anderson osoittaa MiniDisc-soitintani, ja huomauttaa, ”Kai tuo on päällä?” Vastattuani, että äänitys on ollut päällä jo siitä lähtien kun astuin huoneeseen, Anderson jatkaa, ”Erinomaista! Olen nimittäin tehnyt lukuisia haastatteluja, joissa toimittaja huomaa tilaisuuden puolivälissä, että hänen nauhurinsa on ollut poissa päältä tai sitten paristot ovat olleet rikki.” Vielä ilahtuneempi reaktio seuraa, kun kerron Andersonille aikovani kysyä tavanomaisten kysymysten sijasta hieman epätavallisempia asioita, sillä otaksuttavasti hän saa vastata vielä lukuisia kertoja niihin samoihin Yesiä koskeviin kysymyksiin, joita häneltä on kysytty tuhansia kertoja yhtyeen 36-vuotisen uran aikana.

Yhtä tavanomaista Yes-kysymystä en kuitenkaan malta olla kysymättä. Yhtyeen jäsenet ovat antaneet hyvinkin ristiriitaisia kommentteja tulevasta levystään, joten on aika ottaa selvää tuleeko siitä teemalevy –kuten kosketinsoittaja Rick Wakeman ja kitaristi Steve Howe ovat lupailleet- ja aikooko Yesissäkin vaikuttanut Trevor Horn todellakin tuottaa kiekon?

– Kysyimme Trevorilta olisiko hän kiinnostunut tuottamaan levymme, mutta emme saaneet häneltä vastausta, joten en osaa vastata siihen. Minusta meidän ei pitäisi tehdä levyämme tavanomaisesti. Aiomme tehdä albumillisen musiikkia, mutta henkilökohtaisesti olen kiinnostuneempi harjoituksien ja luomisprosessin tuomisesta nähtäville reaaliajassa Internetin välityksellä. Tämä mahdollistaa sen, että voit tulla seuraamaan mihin aikaan päivästä tahansa mitä studiolla tapahtuu ja nähdä yhtyeen harjoittelemassa, äänittämässä, juomassa teetä, kirjoittamassa lyriikoita ja ylipäätänsä luomassa ideoita eteenpäin. Minusta seuraavasta kiekostamme ei tule levyä, jonka voimme tehdä kolmessa tai neljässä kuukaudessa. Minusta meidän tulisi tehdä levy, jonka luomiseen kuluu aikaa kolme vuotta. Tekisimme levyä yhden kuukauden siellä, toisen täällä. Parissa vuodessa saisimme aikaiseksi palapelin, joka koostuu musiikista ja visuaalisesta taiteesta. Näin minä sen haluan toteuttaa. Olen jo selostanut muille jäsenille ideani, ja he pohtivat asiaa. Mutta jokaisella on myös omat näkemyksensä, ja se tekee Yesistä hyvin kiinnostavan yhtyeen. Musiikki itsessään on kiinnostavaa, sillä yhtyeessä on viisi erilaista jäsentä, jotka tuovat tietotaitonsa yhtyeeseen. Kun kuuntelet Yesiä, kyseessä ei ole yhden ihmisen ideat, vaan viiden jäsenen näkemykset.

Vaikuttaa siltä, että seuraavaa Yes-levyä saadaan odotella vielä pitkään, ja varmasti moni idea muuttuu moneen kertaan matkan varrella.

– Levystä muotoutuu valtava projekti, mutta myös turhauttava levy-yhtiön ja managerien kannalta. He ovat olleet tuskastuneita meihin koko uramme ajan. Kun ihmiset kysyvät meiltä milloin pääsemme musiikista yhteisymmärrykseen, vastaan heille, että silloin kun yhtye on lavalla soittamassa musiikkia. Se on ainoa hetki, jolloin Yes toimii täydellisessä yhteisymmärryksessä. Kaikkina muina hetkinä me olemme samaa mieltä vain osittaisesti. Mutta lavalla meidän on pakko olla yhteisymmärryksessä, koska siinä on kyse musiikista.

Minua on aina kiehtonut kuinka musiikki onnistuu synnyttämään tunnistettavasti yesmäisen vaikutelman, kun vaikkapa pelkästään kaksi yhtyeessä vaikuttavaa muusikkoa lyöttäytyy yhteen. Aiheesta on lukuisia esimerkkejä, kuten esim. Steve Howen Portraits Of Bob Dylan-kiekolta löytyvä tulkinta kappaleesta Sad Eyed Lady Of The Lowlands, jonka Jon Anderson laulaa.

– Pitää paikkansa. Luonnollisestikin meillä on yhteinen historiamme. Kun alan kirjoittaa kappaletta Steven, Rickin, Alanin tai Chrisin kanssa, siitä syntyy aivan erityislaatuinen tunne. Siihen on oma yksinkertainen syynsä: me emme ole kotoisin mistään tietystä kaupungista. Me emme ole kotoisin Newcastlesta, Manchesterista tai Helsingistä. Koska olemme kotoisin eripuolilta Englantia, meillä on erilaisia makuja ja ne ilmentyvät musiikissamme.

Yesin lisäksi Anderson on tuonut tuotteliaisuuttaan esiin lukuisilla soolotöillään. Vaikka miehen edellisen soololevyn The More You Know julkaisusta on ehtinyt vierähtää jo kuusi vuotta, on hän tehnyt sittemminkin lukuisia äänityksiä mm. kitaristi Robin Crowin kanssa sekä kirjoittanut Chagall-musikaalin ja nimeä The Big If kantavan teemalevyn. Mutta milloin em. työt vielä tulevat näkemään päivänvalon?

– En tiedä koska ne tullaan julkaisemaan. Neljää päivää sitten olin laulamassa Clevelandissa paikallisen orkesterin kanssa. Minulla on meneillään niin monia projekteja tällä hetkellä. Heti vuoden alussa vein lavoille yhden miehen show´ni, jonka aion tuoda ensivuonna Eurooppaan. Ajankohta tulee olemaan keväällä, ehkäpä touko- tai kesäkuussa. Aion esiintyä pienissä teattereissa, joihin mahtuu väkeä 500-600 hengen verran. Aion laulaa kappaleita tulevalta The Big If-teokseltani ja Chagall-musikaalista. Tällä hetkellä minulla on tunne, että noin puolentoista vuoden kuluttua aion esittää Chagall-musikaalini yhden miehen show´na. Tapasin muuten Chagalin monia vuosia sitten, ja sävelsin tämän musiikin 20 vuotta sitten. Joten eiköhän nyt olisi korkea aika saada tuo musiikki kuuluviin. Syy siihen miksi en ole julkaissut soololevyjä vähään aikaan johtuu siitä, että haluan olla huolellinen sen suhteen millaisen levyn seuraavaksi teen. Seuraava levy, joka minulta julkaistaan, saattaa olla minulle todella tärkeä seuraavien kymmenen vuoden kannalta. Siksi minun täytyy olla hyvin tarkkana siitä mitä teen seuraavaksi. Vuonna 1995 tein sellaisen levyn kuin Toltec, josta pidän suunnattomasti. Haluaisin esittää sen teatterissa puitteissa, jossa ihmiset laulaisivat ja tanssisivat samalla kun taustakankaalla pyörisi animoituja elämiä. Minulla on puolentusinaa juttua, joita pystyn kehittämään eteenpäin. Mutta ensivuonna teen yhden miehen kiertueen maailman ympäri. Hieman samaan tapaan kuin Etelä-Amerikassa ja Yhdysvaltojen Itä-rannikolla heittämäni keikat, jotka toimivat pistokeikkoina. Ensinnäkin niillä keikoilla pystyin kokeilemaan olisinko onnellinen lavalla yksin. Ja hommahan toimi! Minulla ei ollut minkäänlaisia paineita, ja tuntui siltä kuin yleisö olisi tullut kotiini. Näillä yhden miehen keikoilla laulan ja rupattelen, ja siitä saa hyvän fiiliksen. Sellaista minä aion tehdä jatkossa. Seuraavalla soolokiertueellani haluan tulla myös Suomeen ja toivon pääseväni esiintymään Ouluun. Haluan esiintyä siellä 200 ihmiselle ja laulaa Yours Is No Disgracea ja Your Movea.

Mieleeni on jäänyt erityisen hyvin kuinka entinen Yes-kitaristi Trevor Rabin, joka vaikutti yhtyeessä vuosina 1981-1995, kertoi kuinka Jon Anderson otti eräänä päivänä studiossa melko vaatimattoman instrumentin hyppysiinsä ja lauloi kauniin sävellyksen. Kun Rabin oli tiedustellut Andersonilta mikä tuo kyseinen sävellys oli, tämä vastasi, ”Tuollainen minun päiväni oli.” Syntyykö Andersonilta musiikkia spontaanisti useinkin?

– Kyllä. Aivan kuten aiemmin totesit, olen melko tuottelias säveltäjä. Minulla on kotistudio, josta löytyy kaikeksi onneksi tietokone, jonka muistiin olen tallentanut erilaisia tiedostoja. Sieltä löytyy monia lauluja ja musiikillisia kokeiluja. Sävelsin äskettäin musiikkia Kiinan valtiolle. Kiinan keskiosista löytyi erään keisarin hautakammio, jota kutsuttaneen terrakotaksi. Tästä onkalosta löytyi keisarin haudan lisäksi sotilaita, hevosia ja vaunuja. Kyseinen löytö sai osakseen paljon julkisuutta. Mutta seuraavaa asiaa ei monikaan tiedä: Samaisten kaivausten yhteydessä löydettiin myös toinenkin kammio, jossa oli soittimia. Kyseinen hautakammio oli yhtä iso kuin huone, jossa nyt olemme. Sieltä löytyi erikokoisia kelloja, kolmikielisiä koton sukuisia soittimia, huiluja ja rumpuja 3000 vuoden takaa. Millaistahan musiikkia tuolloin oikein tehtiin? Meillä ei ole siltä ajalta CD:itä, eikä tietääksemme myöskään partituureja. Joka tapauksessa Kiinan valtio sijoitti instrumentit museoon, jossa olen käynyt kuuntelemassa niiden sointia. Niinpä sävelsin kahden tunnin edestä musiikkia näille 3000 vuotta vanhoille soittimille. Jonain päivänä julkaisen cd:n… tai ehkäpä dvd:n tästä musiikista. Minusta dvd taitaa näinä päivinä cd:tä parempi vaihtoehto, ja tämä on yksi niistä projekteista, joka minun on tehtävä.

Sävelteos 3000 vuotta vanhoille instrumenteille, Yes, yhden miehen kiertue ja lukematon määrä julkaisematonta –ja keskeneräistä- musiikkia. Andersonilla todellakin riittää ideoita moneen lähtöön. Huikean tuotteliaisuuden omaamisessa on myös varjopuolensa, ainakin sillä hetkellä, kun pitäisi päättää mitkä ideat päätyisivät mihinkin projektiin.

– Tiedän nyt mihin laitan Robin Crowin kanssa kolme vuotta sitten äänittämäni projektin hedelmät. Ne menevät samaan paikkaan kuin kaikki muut lyhyemmät laulut, jotka tein alun alkaen videopelejä varten. Suunnittelin videopelin, mutta koska siinä ei ole verta eikä päätöntä mätkimistä, videopelifirmat eivät lämmenneet idealleni. Pelissä oli kyse toteemeista. Jokaisesta maasta löytyy toteemeja ja vanhan kansan perimänä syntyneitä asioita, joilla on pitkät heimojuuret. Mutta aikanamme olemme vain oppineet tuntemaan Pohjois-Amerikan intiaanitoteemit, mutta löytyy niitä tästäkin maailmankolkasta, aivan kuten heimoja. Joten suomalaiset toteemit voisivat pitää sisällään poroja, tulen henkiä, kotkia, saunan jne. Toteemeja on kaikkialla. Nykyään ihmiset eivät hanki tietoutta toteemeista, eivätkä kerro niiden tärkeydestä lapsilleen. Toteemit ovat olemassaolomme osa. Pitkään aikaan en tiennyt mitä olisin tehnyt musiikilla, jonka tein Robin Crowin kanssa. Sama koski projektia nimeltään Uzlot, mutta nyt tiedän että nämä kaksi tulevat yhdistymään ja ilmestyvät… toivottavasti pian. (Kirj. huom. Jon Anderson ryhtyi purkittamaan Uzlot-projektia kitaristi Brian Chattonin kanssa jo yli 10 vuotta sitten.)



Kalevi Heino

---