- Johnny Burnette & The Rock´n´Roll Trio

Julkaistu : 1 helmikuu 2002

Rock‘n‘Roll Trion lyhyt elinkaari on jättänyt jälkipolville muistoksi joukon 50-luvun rajuimpia ja samalla iättömimpiä äänitteitä. Vuosikymmenten aikana lukemattomille artisteille vaikutteita antaneet levytykset ovat samalla asettaneet rockabilly-soundille standardin, jonka saavuttaminen (puhumattakaan ylittämisestä) tuntuu olevan äärimmäisen hankalaa.

Rock‘n‘Roll Trion peruskolmikko Johnny Burnette (s. 28.3.34), isoveli Dorsey Burnette (s. 28.12.32) ja kaverinsa Paul Burlison (s. 4.2.29) varttui Memphisissä. Peter Guralnickin mainiossa Nuori Elvis -kirjassa mainitaan Burnettejen olleen hieman levottomia nuorukaisia. Koulumenestys veljeksillä rajoittuikin lähinnä meritoitumiseen urheilun puolella. Monipuolisesti eri lajeja harrastaneet veljekset tutustuivat myös tulevaan Trio -kitaristiin Paul Burlisoniin nyrkkeilyturnauksessa, johon sekä Dorsey että Paul ottivat osaa. Urheilun lisäksi nuorukaisia yhdisti kiinnostus musiikkiin. Burlison oli nuoreen ikäänsä nähden jo suhteellisen kokenut muusikko. Hän oli soittanut bändeissä jo teini-ikäisestä lähtien, ensin Jessie Catlett and the Midnight Ramblersissa bassoa, ja sittemmin Shelby Follin & Memphis Four -nimisessä kokoonpanossa kitaraa. Levytyksiä kumpikaan orkesteri ei saanut tehtyä, mutta jälkimmäisellä kombolla oli aivan 1950-luvun alussa jopa oma päivittäinen, puolituntinen radioshownsa paikallisella KWEM-kanavalla. Kyseinen radioasema oli merkittävä siinäkin mielessä, että sen taajuudella lähetettiin lauantaisin West Memphis Jamboree -radioshowta. Jamboreen kautta saivat ääntään kuuluville monet memphisläiset muusikonalut, kuten Charlie Feathers, Burnettet ja nuori Elvis. Dorsey soitteli jonkin aikaa steel-kitaraa Jamboreessakin esiintyneessä Bud Decklemanin bändissä, jonka jäseninä olivat myös myöhemmin Elviksen kanssa kuuluisuuteen nousseet Bill Black ja Scotty Moore.

Noin vuosien 1952–53 vaihteessa veljekset ja Burlison alkoivat soittaa myös omassa orkesterissaan, jatkaen samalla kuitenkin rivijäsenyyttä muissakin yhtyeissä. Bändi esiintyi lauantaisin Jamboreessa ja viikolla paikallisilla klubeilla. Burlison on kertonut kyseisen ajanjakson olleen tärkeä yhtyeen musiikillisen kehityksen kannalta. Esiintyessään he huomasivat yleisön olevan huomattavasti kiinnostuneempi nopeatempoisista country boogie -numeroista kuin hitaammista kantreista. Niinpä he lisäsivät kappaleiden tempoa. Olipa tarina totta tai ei, niin noinhan kantripuolen artistit lähestyivät rock‘n‘ rollia eri puolella etelää. Kun otetaan vielä huomioon, että Burlison oli soitellut Memphis Four -aikoinaan jonkin verran myös Howlin‘Wolfin kanssa, niin kyllähän kasassa ovat kaikki ainekset kunnon rokkisopalle.

Alkuvuodesta 1954 Burnettet ja Burlison levyttivät ensimmäisen singlensä Go Mule Go/ You´re Undecided. Kappaleet äänitettin Corinth -nimisessä kaupungissa Mississippissä, ja levyn julkaisi pieni Von -yhtiö. Esittäjäksi merkittiin Johnny Burnette. Go Mule Go -kappaleessa yhtyettä avusti viulisti Tommy Seeley, heidän vanha tuttunsa Memphisistä. Musiikillisesti molemmat kappaleet olivat nopeatempoisia, ajalle tyypillisiä kantrijuttuja. Johnnyn kiihkeä lauluääni on jo selvästi tunnistettavissa, mutta muuten kappaleet eivät mitenkään ihmeellisiä ole. Molemmat julkaistiin uudelleen vasta 1990-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneellä kokoelma-albumilla Country Hicks vol. 3 (Bark Log 3). Von-singlen painos oli pieni, ja ostavalta yleisöltä se meni täysin ohi (mistä johtuen levy on nykyisin aivan järjettömän harvinainen). Miehemme jatkoivat keikkailua paikallisesti, eikä mikään tuntunut muuttuneen. Muutamaa kuukautta myöhemmin ensimmäisen singlensä julkaissut Elvis onnistui uransa aloituksen suhteen huomattavasti paremmin. Burnette–Burnette–Burlison -kolmikkommekin lienee käynyt tarjoamassa itseään Sam Phillipsin Sun-yhtiölle, mutta Phillips ei ollut heistä kiinnostunut. Tämä on oikeastaan aika yllättävää, sillä suurinpiirtein kaikki muut samoissa ympyröissä soitelleet memphisläiset muusikot pääsivät levyttämään ainakin muutaman kappaleen Sunin laskuun (Charlie Feathers, Clyde Leoppardin bändi, Smokey Joe Baugh, Howlin´ Wolf). Mutta ehkä tarjontaa oli kerta kaikkiaan liikaa Sunin kaltaiselle pienehkölle yhtiölle. Saman hylkäyskohtalon koki myös Eddie Bond, joka oli auttanut Burnetteja saamaan sopimuksen Vonin kanssa (Bond pääsi yrittämään onneaan Sunilla myöhemmin eli vuonna 1957. Mitään ei vielä sillä kertaa kuitenkaan julkaistu. Vasta 1962 hänen The Greatest Country Gospel Hits -LP:nsä julkaistiin Sunin sisarmerkillä Phillips Internationalilla). On myös mahdollista, että he eivät edes yrittäneet päästä Sunille. Jotenkin kyseisestä firmasta on tullut niin tarunhohtoinen, ettei edes historiankirjoitus pysty siihen suhtautumaan objektiivisesti.

Vuosi 1955 kului veljeksiltä ja Burlisonilta keikkailemalla Doc MacQueenin western swing-bändin riveissä. Heillä oli pysyvä kiinnitys Hideaway-klubille, joka sijaitsi noin kolmisenkymmentä kilometriä Memphisistä pohjoiseen olevassa Middletonin kaupungissa. Bändi soitti klubilla joka perjantai- ja lauantai-ilta. Tulevalla Triolla oli tapana olla samalla myös varsinaisen bändin lämmittelijöinä soittamalla nopeampaa ja jopa rokkaavaakin materiaalia bändin rumpalin avustuksella. Tämän jälkeen loput orkesterinjäsenet astuivat lavalle ja varsinainen show alkoi. Varmasti tälläkin runsaalla harjoittelulla oli osuutensa siihen, että Trion yhteensoitto oli myöhemmin saumatonta ja soundi tiukka huolimatta kokoonpanon pienuudesta.

ROCK´N´ROLL TRIO SYNTYY

Tammikuussa 1956 esiintyi Elvis ensimmäistä kertaa maanlaajuisesti tv:ssä. Guralnickin kirjassa joku Elviksen nuoruudenaikainen ystävä kertoi tämän olleen aivan ylivertainen tapaus memphisläisille, ja kaikki vähänkin kynnelle kykenevät istuivat visusti tv:n äärellä seuraamassa showta. Esiintymisen nähtyään myös Burnettet päättivät suunnata tarmonsa entistä enemmän juuri rock´n´rollin soittamiseen. Televisioonkin olisi kivaa päästä. Niinpä he alkoivat valmistella muuttoa itärannikolle, ja maaliskuussa kolmikko pakkasi vähäiset tavaransa ja vielä vähäisemmät rahavaransa ja suuntasi kohti New Yorkia. Burlison on kertonut lähdön olleen lopulta niin äkillinen, että vasta ajettuaan satakunta kilometriä he pysähtyivät hetkeksi Brownsvilleen. Sieltä he soittivat työnantajalleen Doc MacQueenille kertoakseen etteivät tule enää seuraavana viikonloppuna soittamaan. Suuri maailma odottaa.

Perille päästyään he hakeutuivat jos jonkinmoisiin hanttihommiin ja alkoivat kartoittaa mahdollisuuksiaan päästä johonkin useista tv-musiikkiohjelmista. Tilaisuus koitti heidän päästyään osallistumaan Ted Mack Amateur Hour -nimisen kykyjenetsintäohjelman koesoittotilaisuuteen. Koesoitto meni niin hyvin, että bändi pääsi esiintymään varsinaiseen ohjelmaan heti seuraavalla viikolla. Suorassa tv-lähetyksessä 1.4.1956 esiintynyt The Rock´n´Roll Boys (kuten nimi TV Guide-lehdessä mainittiin) voitti sen kertaisen kykykilpailun ja pääsi seuraavalla viikolla olevaan jatkokilpailuun. The Rock‘n‘ Roll Trio (kuten juuri käyttöön otettu nimi nyt kuului) voitti kilpailun myös 8.4. ja vielä 15.4. Kaikki kolminkertaiset voittajat pääsisivät osallistumaan suureen The National Amateur Talent Championships -kilpailuun, joka pidettäisiin saman vuoden syyskuussa Madison Square Gardenissa, New Yorkissa. Hyvä menestys kilpailussa herätti myös tuottajaportaan kiinnostuksen bändiä kohtaan. Trion manageriksi tuli new yorkilainen orkesterinjohtaja Henry Jerome. Tuore manageri pisti todella tuulemaan, ja kun Trio palasi lyhyehköltä kiertueelta (joka oli seurausta Amateur Hour -voitoista), oli Jeromella tarjoukset levytyssopimuksista useilta suurilta levy-yhtiöiltä, joukossa mm. Capitol ja ABC-Paramount. Tarkkaan harkittuaan Trio päätti valita levy-yhtiökseen Coralin, joka oli Deccan vuonna 1949 perustettu alamerkki. Sopimukset allekirjoitettiin, ja levytyksiä varten varattiin Pythian Temple-niminen tanssisali New Yorkista. Decca käytti kyseistä paikkaa usein sen omalaatuisen akustiikan takia. Myös Bill Haleyn legendaarinen Rock Around The Clock oli äänitetty samassa paikassa lähes kaksi vuotta aikaisemmin.

ENSIMMÄISET ÄÄNITYKSET

Levytyssessio pidettiin 7.5.1956, ja Burlison on kertonut tapahtuman olleen jokseenkin hämmentävä, joskin jännittävä ja mielenkiintoinen kokemus nuorille soittajille. Paikalla oli bändin ja manageri Jeromen lisäksi Coralin tuottaja Bob Thiele ja Dick Jacobsin johtama 32-miehinen studio-orkesteri. Ensimmäisenä kappaleenaan Trio ja orkesteri äänittivät version The Youngsters -nimisen lauluyhtyeen aikaisemmin samana vuonna levyttämästä laulusta Shattered Dreams. Trion sovitus oli aivan suora kopio alkuperäisestä, mutta Youngstersien New Orleans-tyylisen (piano & saksofonit) taustan tilalla oli kankeahko big band. Lopputulos oli jotensakin vaisu, ja se jäikin aikanaan julkaisematta ainoana kappaleena kyseisen päivän sessioista. Triokaan ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, ja he ilmaisivatkin tuottajataholle kyvyttömyytensä toimia moisella kokoonpanolla. Pienen neuvottelun jälkeen isosta orkesterista pidettiin vain rumpali, ja muut vapautettiin tehtävistään. Nyt ote oli vapautuneempi, ja pystyttiin soittamaan materiaalia, jonka Trio tunsi omakseen. Seuraavana levytettiin oma kappale Midnight Train, ja jälki olikin huomattavasti parempaa. Rumpali Eddie Gradyn vispilätyöskentely tukee hienosti aavemaista kappaletta. Soundi on uskomaton ollakseen Burlisonin kitaraa lukuunottamatta täysin akustinen. Kolmantena levytettiin uusi versio jo Von-singlelläkin olleesta You´re Undecided -kappaleesta. Kepeä hillbilly oli parissa vuodessa muuttunut uhkaavatunnelmaiseksi rockabillyksi. Jälleen täytyy ihmetellä uskomattoman puhdasta ja täyteläistä soundia. Ehkä tämä selittää syyt Pythian Templen käyttöön. Seuraavaksi sessiossa ikuistettiin rockabillyklassikoksi aivan syystäkin noussut Tear It Up. Varsinkin tämä kappale on yllättävän lähellä Elviksen Sun-soundia, osittain varmastikin samantapaisen kokoonpanon ansiosta. Nyt on tosin havaittavissa, että rumpali ei ole aivan tehtäviensä tasalla. Ilmeisesti levytetty materiaali ei ollut ihan sitä, mihin hän oli tottunut suuren orkesterinsa kanssa. Pahimmin rumputyöskentely ontuu viimeisenä levytetyssä Oh Baby Babe -kappaleessa. Itse asiassa kyseessä oli Elviksenkin versioima Arthur Gunterin blues-kappale Baby Let´s Play House. Trion tulkinnasta on säilynyt kaksikin eri ottoa, mutta lopputulos on hätäinen eikä tahdo ihan täysin pysyä kasassa.

Näistä toukokuussa äänitetyistä kappaleista julkaistiin kaksi singleä: Tear It Up/ You´re Undecided (Coral 9-61651) 5.6.1956 ja Oh Baby Babe/ Midnight Train (Coral 9- 61675) 20.7.1956. Ensimmäinen sinkku jopa möi ihan kelvollisesti maan koillisosan kaupungeissa. Luultavasti sen takia toinen single kiiruhdettin julkaisemaan noinkin pian edellisen jälkeen. Sessiosta ylijäänyt Shattered Dreams julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1968 Englannissa ilmestyneellä Trion äänitteitä sisältäneellä albumilla Tear It Up (Coral CP 10). Oh Baby Baben kakkosotto näki puolestaan päivänvalon vuonna 1978 julkaistulla amerikkalaisella Trio-koosteella Tear It Up – 17 Wild Rockabilly Classics (Solid Smoke SS-8001).

Levytysten jälkeen oli taas aika lähteä kiertueelle. Useimmiten Trio oli osana usean esittäjän pakettia, joka kierteli ympäri koillisrannikkoa, lähinnä suurimmissa kaupungeissa. Trio esiintyi mm. Chuck Berryn, Carl Perkinsin, Lavern Bakerin ja useiden menestyneiden r´n´b-lauluyhtyeiden kanssa. Näiltä ajoilta on säilynyt Brooklyn Theatressa, New Yorkissa äänitetty konserttitaltiointi. Kyseessä oli Alan Freedin tuottaman pakettikiertueen konsertti, jossa Trio esittää kappaleet Tear It Up ja Oh Baby Babe. Meininki lavalla on raivokas, ja yleisön reagointi kuulostaa kyllä varsin hurmioituneelta. Rumpuja soittaa Alan Freedin bändissä mukana ollut tekijämies Panama Francis. Nämä live-raidat julkaistiin ensimmäisen kerran 70-luvun puolivälin paikkeilla ilmestyneellä Alan Freed´s Rock´n´Roll Dance Party vol. 1 -levyllä (WINS 1010).



Pasi Lehtomaa

---