- Jane Birkin

Julkaistu : 1 marraskuu 2006

Jane Birkin, englantilaista syntyperää oleva näyttelijätär-laulajatar, on onnistunut siinä missä niin moni muu on epäonnistunut. 60-luvulla seksisymbolin asemasta nauttinut ja Lolitamaisella imagolla ratsastanut, kohua herättänyt esiintyjä kun on vuosien mittaan onnistunut muodostumaan myös hienostuneisuuden merkiksi. Ei mikään pieni saavutus naiselta, jonka tunnetuin kappale on avoimen seksuaalisesti virittynyt.

Arvostus Birkiniä kohtaan ja hänestä luodut mielikuvat riippuvat pitkälti siitä, missä vaiheessa ja mihin osaan hänen tuotantoaan on tutustunut. 60- ja 70-luvun tuotanto eroaa ratkaisevasti jo 80-luvulla otettuja ensi askeleita ja sen jälkeen oikeasti suuntaa vaihtaneita, aidosti hienostuneita tulkintoja kohtaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että varhaisempi tuotanto olisi vähäarvoisempaa. Sen kohdeyleisö on ollut eri ja kasvu englantilaisella aksentilla ranskaa laulavasta, hauskasta tytöstä on sujunut ilman suurempia kasvukipuja. Tulkinnallisesti voidaan puhua selvästä kehityksestä, sillä pahempia harha-askelia ei hänen musiikilliseen uraansa ole mahtunut. Uran alkuvaiheessa muodostunut imago ei siis selkeästi vastannut älyllistä tasoa.

Vaikka tarina kertookin Jane Birkinistä ja hänen musiikillisesta urastaan, on jutun taustalla jatkuvasti vaikuttamassa myös ranskalaisen pop-musiikin nero ja paha poika Serge Gainsbourg. Heidän parisuhteestaan sai alkunsa myös musiikillinen liitto, jolle Birkinin tuotanto on erittäin suuressa kiitollisuudenvelassa vielä 2000-luvullakin, vuosia Gainsbourgin kuoleman jälkeen.

Birkin on tehnyt merkittävän määrän myös erilaisia elokuvarooleja, tv-esiintymisiä ja myös kokeillut kykyjään ohjaajana. Koska tämä artikkeli käsittelee kuitenkin Birkinin musiikillista uraa, käsittelemme näitä elokuvia vain niissä yhteyksissä kuin se on musiikin osalta oleellista.

Pienenä varoituksen sanana Birkinin myöhäisempää, herkempää uraa ihaileville. Juttu saattaa aiheuttaa pientä närkästystä, mutta tästä huolimatta sukellamme myös uran ja imagon alkuvaiheen yksityiskohtiin. Jane itsekin kun tuntuu enemmänkin syleilevän, kuin paheksuvan tätä osaa elämästään.

Jane Birkin syntyi Lontoossa 14.12.1946. Vanhempiensa majuri David Birkinin ja näyttelijätär-laulaja Judy Campbellin toinen lapsi eli turvatun lapsuuden ja hänet tunnettiin hyvästä käytöksestään. Lapsuuden maisemiin kuuluivat maaseudun lisäksi lomat Isle Of Wightilla ja opiskelut sisäoppilaitoksessa.
 Rauhallinen lapsuus sai kuitenkin jäädä, kun Jane astui mukaan kuusikymmenluvun svengaavan Lontoon sykkeeseen. Teatterimaailmasta tunnetun äitinsä jalanjälkiä seuranneena hän sai ensimmäisen kosketuksensa näyttämötyöstä jo 17-vuotiaana esittäessään kuuromykkää tyttöä Graham Greenen Carving A Statue -näytelmässä.
 Ensimmäinen lauluesiintyminen seurasi musikaalin Passion Flower Hotel myötä. Tähän rooliin häntä oli kannustanut John Barry, joka tunnetaan parhaiten James Bond -tunnusmusiikin säveltäjänä. Heidän välilleen muodostui suhde ja 19-vuotiaana Birkin päätyi avioliittoon itseään yli kymmenen vuotta vanhemman Barryn kanssa.
 Elokuvien maailmaan Jane pääsi Beatles -ohjaajana ansioituneen Richard Lesterin The Knack… And How To Get It -elokuvan (1965) myötä, mutta varsinainen läpimurto seurasi kuitenkin vasta Michelangelo Antonionin elokuvassa Blow-up (1966). Parempaa astinlautaa nuori Birkin ei olisi voinutkaan toivoa, sillä elokuva voitti Kultaisen Palmun Cannesin elokuvafestivaaleilla. Birkinin alastonrooli teki hänestä kertaheitolla puheenaiheen ja tunnetun henkilön.
 Birkinin varhain aloitettu suhde Barryn kanssa ei kuitenkaan kestänyt. Osa täsmällisesti toimivana pikkuvaimona, Newsweek -lehden julkaisema haastattelu, jossa puhuttiin Barryn E-tyypin Jaguaarista ja E-tyypin vaimosta sekä lopullisena loukkauksena Barryn naisseikkailut mm. Birkinin parhaan kaverin kanssa johtivat eroon.
 Pian heidän tyttärensä Katen syntymän jälkeen pari erosi ja Birkin jäi etsimään uutta suuntaa elämälleen.

Birkin matkustaa Ranskaan

Kuultuaan ranskalaisen elokuvantekijän Pierre Grimblatin etsivän englantilaista naispääosan esittäjää elokuvaansa Slogan (1968) Birkin lähti Ranskaan osallistuakseen koe-esiintymiseen.
 Vaikka tähän rooliin olikin alun perin ehditty kaavailla eri henkilöä, onnistui Birkin tekemään vaikutuksen ohjaajaan ja sai roolin vastanäyttelijä Serge Gainsbourgin suureksi pettymykseksi. Gainsbourg kun oli jo ehtinyt iskeä silmänsä rooliin kaavailtuun Marisa Berensoniin, joka enemmän yläluokkaisena oli lähempänä Gainsbourgin naismakua. Täysin ranskaa osaamaton Birkin ei kyennyt rikkomaan jäätä heidän väliltään ja tästä johtuen koki Gainsbourgin suhtautuvan häntä kohtaan suoranaisen töykeästi.
 Tilanteen muodosti vielä hankalammaksi se, että elokuvan roolijako edellytti heidän näyttelevän rakastavaisia. Birkin yritti kyllä parhaansa, muttei pystynyt toimimaan roolin vaatimalla tavalla, koska ajatukset siitä että vastanäyttelijä inhoaa häntä, pyörivät mielessä. Tästä syystä Birkin kääntyi Grimblatin puoleen ja pyysi häntä varaamaan heille yhteisen illallisen, jonka myötä kolmikko voisi paremmin tutustua toisiinsa ja keskustella elokuvasta. Heti kun sopiva tilanne ilmaantui, Grimblat katosi paikalta jättäen Birkinin ja Gainsbourgin toistensa seuraan. Alun arastelu kääntyi voitoksi ja illan päätteeksi Birkin huomasi olevansa matkalla Gainsbourgin hotelliin. Ei kuitenkaan ihan sellainen lopputulos, jota hän oli hakenut. Mielenrauhaa ei myöskään parantanut hotellin aulassa toimivan virkailijan kysymys siitä, että haluaako Mr. Gainsbourg vakiohuoneensa?
 Lukkiuduttuaan vessaan ja viivyteltyään siellä niin pitkään kuin suinkin mahdollista, Birkin palasi takaisin huoneeseen ja helpottui, sillä Gainsbourg oli ehtinyt jo nukahtaa. Birkin poistui vähin äänin hotellista, mutta palasi laittamaan Gainsbourgin varpaiden väliin levyn kappaleesta jota he olivat sen illan aikana kuunnelleet.
 Näiden sattumusten myötä Birkin ja Gainsbourg päätyivät rakastumaan toisiinsa ja Birkin jäi pysyvästi Ranskaan.
 Tässä vaiheessa Gainsbourg oli tunnustettu säveltäjä, joka oli tunnettu myös lukuisista yhteistöistään eri naislaulajien kanssa. Näihin kuuluvat mm. France Gall joka saavutti Euroviisuvoiton Gainsbourgin sävellyksellä Poupée De Cire, Poupée De Son. Pois lukien nämä hänen tuotantoaan esittäneet artistit, tunnetuimmat duettomuotoiset esitykset olivat syntyneet Brigitte Bardotin kanssa.
Skandaali nimeltään…

Rakastan sinua … En minäkään

Gainsbourgin aikaisempi innoittaja, ja hänet jättänyt Bardot, sai nyt tehdä tilaa Birkinille. Myös Bardotin kanssa aikaisemmin levytetty Je T’aime Moi Non Plus sai osakseen uuden käsittelyn.
 Vaikka Bardotin versiota kappaleesta oli soitettukin lehdistön edustajille ja muulle mediaväelle, ei sitä oltu kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu. Julkaisun kynnyksellä Bardot oli tullut toisiin aatoksiin, ja vedonnut Gainsbourgiin ettei tämä julkaisisi äänitettä.
 Näin ollen Gainsbourg jäi tilaan, jossa hänellä oli kappale johon hän uskoi, muttei sille sopivaa tulkitsijaa. Marianne Faithfull on kertonut, että näihin aikoihin Gainsbourg oli kysynyt kaikilta tuntemiltaan naislaulajilta kiinnostusta kappaleen levytykseen ja lopulta Birkin suostui tulkitsemaan kappaleen.
 Suurimpana vaikuttajana tähän päätökseen oli Birkinin kokema mustasukkaisuus kappaletta kohtaan. Pelkkä ajatus Bardotista ja Gainsbourgista intiimeissä tunnelmissa levytyskopissa ei ollut tehnyt hyvää hänen mielikuvitukselleen, ja tästä johtuen hän ei myöskään halunnut päätyä samaan tilanteeseen uudestaan. Sinänsä ironista, sillä yhtenä syynä siihen ettei Bardot halunnut kappaletta julkaistavan, oli Bardotin miehen mustasukkaisuus kappaletta kohtaan, jossa Gainsbourg & Bardot ”yhtyvät” toisiinsa.
 Kun Birkinin ja Gainsbourgin versio kappaleesta vuonna 1969 julkaistiin, siitä nousi samantien kohu. Tulkinta aiheutti paljon julkista närää, joka johti radiosoiton rajoittamiseen ja kappaleen sensurointiin. Katolinen kirkko julkaisi virallisen tiedotteen, jossa ilmaisi paheksuntansa kappaletta kohtaan. Menestystä paheksunta ei vähentänyt, pikemminkin päinvastoin. Englannin singlelistoille se nousi ensimmäiselle ja Suomessakin toiselle sijalle.
 Birkinin tulkinta eroaa Bardotin vastaavasta huokuen samaan aikaan sekä erotiikkaa että viattomuutta. Tämä soveltuukin kappaleeseen paremmin. Tämän myötä tuli myös tunnetuksi Birkinin ohuen hento viattomalta kuulostava, Gainsbourgin sanoin ”kuorotyttö”- ääni. Gainsbourg joka oli mieltynyt tietyntyyliseen laulutapaan, ohjasti Birkiniä laulamaan aina vähän korkeammalta kuin mihin hän olisi luontaisesti pystynyt. Tästä syntyi Birkinin tavaramerkiksi muodostunut särkymispisteessä oleva ääni.
 Maailma oli valmis ja muodikasta paria seurattiin yhtä lailla ihaillen kuin myös kateellisena. Osa ranskalaisista hyväksyi Birkinin avosylin omakseen, kun osa taas oli sitä mieltä että tyttörukka saisi palata takaisin kotiinsa. Lisää materiaalia oli saatava ja näin päädyttiin tekemään kiireisellä aikataululla syntynyttä Jane Birkin & Serge Gainsbourg -levyä.

1969 Rakkauden vuosi

Samana vuonna Je T’aime Moi Non Plusin kanssa ilmestyi myös parivaljakon ensimmäinen yhteinen levy Jane Birkin & Serge Gainsbourg. Hieman yli puolet levyllä kuultavasta materiaalista on Birkinin joko yksin tulkitsemaa tai Gainsbourgin kanssa duettona esittämää.
 Yhtä Michel Colombierin kanssa yhteistyössä toteutettua sekä toista Chopinin musiikkiin pohjautuvaa raitaa lukuun ottamatta kaikki levyllä kuultavat sävellykset ja sanoitukset ovat Gainsbourgin kynästä lähtöisin.
 Nopeasta aikataulusta johtuen levyllä päädyttiin hyödyntämään osin jo ennestään tuttua materiaalia. Tällaista tuotantoa levyllä edustavat mm. aikaisemmin France Gallin tulkitsemana tunnetuksi tullut Les Sucettes (jossa lauletaan tytöstä joka tykkää imeä tikkaria, ja siitä kun anis valuu kurkkuun), tällä kertaa Gainsbourgin itsensä tulkitsemana.
 Uutta ja samalla myös mieleen painuvinta materiaalia edustaa 69 Année Èrotique, jossa Gainsbourg & Birkin julistavat vuoden olevan rakkauden vuosi. Tulkinnaltaan kappale on romanttisen hienostunut. Tätä mielikuvaa syventää entisestään siitä kuvattu video, jossa Gainsbourg istuu pianon äärellä ja Birkin nojailee siihen.
 Birkiniä varten sävelletty Frédéric Chopinin Prelude No. 4:ään pohjautuva Jane B on yksi levyn hienoimmista kappaleista. Kappale onkin jäänyt kiinteäksi osaksi Birkinin musiikillista historiaa, ollen yhä edelleen mukana live-esiintymisissä. Ensimmäistä kertaa kappale julkaistiin jo Je T’aime Moi Non Plus -singlen kääntöpuolella.
 Löytyy levyltä myös heikkotasoisempaakin materiaalia. Vaikka Birkinin esittämä Oran gutan onkin hyväntuulinen ja pirteä, on se kuitenkin samalla myös lievästi tyhjänpäiväinen. Erityisesti kun se on osana tätä kokonaisuutta.
 Levyllä sovituksista ja orkesterin johdosta huolehti Arthur Greenslade. Vaikka levy saikin osakseen huomiota ja se myi kohtalaisesti, niin mitään Je T’Aimen menestyksen viitoittamaa myyntiä siitä ei seurannut. Aikaa kestäneitä hienoja kappaleita kuitenkin.
 Rakenteestaan ja kappalevalinnoistaan johtuen levy toimii myös hyvänä aloituksena Gainsbourgin ja Birkinin tuotannosta kiinnostuneille.
 Osa levystä julkaistuista painoksista sisältää Je T’Aime Moi Non Plusin tilalla Slogan -elokuvasta irroitetun kappaleen Chanson De Slogan.

Jane = Melody

Seuraavaa enemmän Janen laulua sisältävää julkaisua saatiinkin odottaa hetki, mutta se ei tarkoittanut etteikö musiikki olisi ollut joka hetki läsnä. Vuonna 1971 julkaistiin Gainsbourgin mestariteos Histoire De Melody Nelson. Vaikka kyseessä on pääsääntöisesti Gainsbourgin levy jolla Birkin vierailee, ei hänen vaikutustaan levyn syntyyn, sen sisältöön ja lopulta myös kuvitettuun muotoon saatettuun Melody -lyhytelokuvaan pidä vähätellä. Melody on Jane ja Birkin on levyllä joka paikassa. Myös sen kannessa.
 Varhain suhteensa alussa Gainsbourg lahjoitti Birkinille pienen nahkakantisen kirjan Chanson Cruellesin, johon hän kirjoitti omistuskirjoitukseksi: Jane Mallorylle (Birkinin toinen nimi) jolle tulen kirjoittamaan tarinan Mallorystä tai tarinan Melody Nelsonista, Je T’Aime ja kirjan seuraavalle sivulle Moi Non Plus. Idea levyn taustalla oli siis kytenyt jo vuodesta 1968.
 Lyhyesti kerrottuna tarina alkaa siitä, kun Gainsbourgin esittämä alkoholia nauttinut mieshenkilö ajaa yössä ja törmää vahingossa pyörällä ajavaan nuoreen tyttöön (Birkin). Tämän hän saattaa sitten hotelliin ”tutustuakseen” häneen paremmin. Myöhemmin tarina saa myös traagisia sävyjä ja mieshenkilön mielenterveys alkaa hiljalleen murtua. Tarinan taustalle vaikutteita on löytynyt mm. Nabokovin Lolitasta ja Gainsbourgin kertoman mysteerisen Cargo Cultin suunnalta. Kultti sai alkunsa sota-aikana ja palvoi taivaalta tippuvia lentokoneita ja niiden jäännöksiä jumalilta saatuina lahjoina.
 Levyllä kuullaan Birkinin laulua, tai ehkä enemmänkin rytmisiä lausahduksia. Näiden lisäksi kuullaan myös hänen nauruaan, jonka Gainsbourg taltioi piilottamalla nauhurin Birkinin sängyn alle.
 Kuvalliseen muotoon Jean-Cristophe Avertyn saattaman tv-lyhytelokuvan pääosissa kokeellisen kuvankerronnan lisäksi nähdään Gainsbourg ja Birkin. Birkin näyttääkin osassaan sopivan (liian?) nuorelta ollessaan Melody Nelson. Levyltä kuultavista hienoista jousisovituksista huolehtii Jean-Claude Vannier.
 Aikaansa edellä ollut levy ei ilmestymisajankohtanaan saavuttanut suurempaa menestystä ja myyntikin jäi hieman yli 15 000 kappaleeseen. Tätä nykyä levyn arvo on kuitenkin huomioitu ja se luetaankin yhdeksi tekijöidensä mestariteoksista.
 Samana vuonna julkaistiin myös Gainsbourgin ja Birkinin duettona esittämä La Decadance, jonka myötä parivaljakko esitteli uuden ajan tanssityylin. Mies asettuu naisen taakse tarttuen tätä rintamuksesta ja hieroo alavartaloaan naisen takapuoleen. Singlen toiselta puolelta löytyy Les Langues De Chat.
 Kuusi kuukautta Histoire De Melody Nelsonin ilmestymisen jälkeen syntyi Sergen ja Janen lapsi Charlotte Gainsbourg. Joku toinen olisi saattanut tässä vaiheessa hidastaa, mutta menestys elokuvarooleissa johti siihen, että levy-yhtiön suunnalta vihjailtiin ajan olevan kypsä seuraavalle varsinaiselle Birkinin soololevylle.



Janne Hietanen & Sarita Lehtinen

---