M. Ward - Hold Time

4AD 2009

Julkaistu : 23 joulukuu 2009

Americanan kentälle on uuden vuosituhannen vaihteen myötä pulpahdellut runsaasti uusia menestyjiä, esikuvinaan niin 60-70-luvun angloamerikkalaisen folkpohjaisen rockin kuin kantrinkin johtotähdet. Portlandilainen Matthew Ward odottaa paikkaa ykkösketjusta. Mies on merkittävimpiä ja tunnistettavimpia pelityyliltään, eikä muutos ole tavoitteena kuudennella, ’Hold Time’ -albumillaankaan.
 For Beginners lähtee pelkistetysti, laulun ja akustisten kitaroiden voimalla. Elementit rajataan yhden käden sormilla. Zooey Deschanelin featuroima Never Had Nobody Like You -raita surisee bassollaan ja kolisee perkussioillaan. Sävellys on kuin automaatista tilattu. Jailbird-laulusaundissa on haettu aikakautta, aivan sitä tavoittamatta. Sovituksen yksitotisuus kävelee käsikädessä haun kanssa. Dramaattinen nimikappale odottaa lähtöä, ja odottamaan jää.
 Rave On tavoittaa sen puolisympaattisen poljennon, jolla M. Ward on nimensä tehnyt edellisillä albumeillakin. Lähes puhuttu lauluraita jää stemmojen ja vähäeleisten delay-kitaroiden alle. Kovien konsonanttien kolahtelu ja kellojen kilinä tehostaa kummallisesti. Pystypiano tinttaa kahdeksasosapoljentoa To Save Me:n taustalla. Lopun revityksiin kootaan massiivinen äänien kollaasi, liiallista yhtenäisyyttä on turha odottaa. Kantrisävelissä soivat yksinkertaiset One Hundred Million Years sekä Fisher of Men tulevat tarpeeseen. Jälkimmäisenä mainitun nauhakaikukitarat tuovat tarvittavaa juurimenoa. Kuusiminuuttinen makeiluduetto Lucinda Williamsin kera tavoittelee jousimassoineen lähes Broadway-klassikon rajoja. Williamsin vibrato sekä kapakkapiano eivät vähennä myöskään eteläisempää jokilaiva-mielikuvaa.
 Lofi-estetiikkaan nojaava Epistemology palaa jälleen tietoisesti sotkettuihin miksauksiin. Rummut on käsitelty tahallisesti möykyksi. Läheltä mikitetty ja huokaillen performoitu Blacke’s View sekä sotkuinen pienteos Shangri-La kuljettavat ’Hold Time’:n harkitusti kohti mautonta loppuaan, etäisesti erään pohjoisirlantilaisen etäisesti bluesahtavaa soittoa muistuttavan soolokitaran hallitsemaan instrumentaalioutroon.
 Kurkun reunamilta kärisevä ääni formatoidaan usein erityisefekteillä. Ward luottaa pääosiltaan pieniin, joskus tosin rutattuihin, orkestraatioihin. Niinpä kappaleiden pituudet on pidetty lähes poikkeuksetta kolmen minuutin nurkilla. Päätös kannattaa, toki kappalemäärässä (14) ei taaskaan tulla vastaan. Pienellä esituotannolla ja säveltaiteellisella kunnianhimolla (toisin sanoen kappalepoistoilla) M. Ward olisi saanut aikaan toimivamman kuunteluhetkisen.


Pisteet: 3/5


Vesa Aleksi

---