Pohjolan Ilmari - Enkä mä rakasta ketään

Johanna Kustannus 2009

Julkaistu : 23 joulukuu 2009

Ilmari Pohjolalle, tuolle Pohjolan Ilmari -yhtyeen keulakuvalle, on suotu näinä aikoina poikkeuksellinen tekstinkirjoittamisen taito. Harvalla kotimaisella laulunkirjailijalla on jo ensimmäisellä julkaisullaan yhtä ennakkoluuloton oma tyyli.
 Pohjola tarttuu alkoholismiin (Kolme pulloa viiniä mieheen) ja kristinuskoon (Isä meidän), viitaten pakotettuun lähimmäisenrakkauteen myös Ratikkamatkassa. ”Ja mä kysyin siltä möykkäävältä makkaramieheltä, joka sikspäkin pahvit piti päässänsä, että pitääkö mun suakin rakastaa (…) Ja selässänsä ”Selänne” se vitseillään loukkas mun siskoa.” Yhdessä Juhani Aholan kera kirjoitettu Norsu puuttuu laittomaan eläinkauppaan, poplauluissa hiukan harvemmin käsiteltyyn aiheeseen.
 Vakavissakin teemoissa pyöriessään, arkinen havainnointi tasapainottaa turhan vakavuuden pois. Välillä totisuus unohtuu tyystin (Torkkuajastin, Kun mä keitin mun soppaa), vaikka halutessaan toki syvempiä merkityksiä hakemalla hakija saa. Sävy pysyy kolikon molemmilla puolilla humoristisena ja nokkelana.
 Pohjola on tehnyt ja julkaissut musiikkia jo vuosina menneinä, omaa nimeä edustaessa kyseessä on kuitenkin esikoisteos. Esikoiselta se kuulostaakin, lähinnä hyvässä. Siinä missä tekstien linja on selkeä ja linjakas, on sävelpuolella rönsyilyä. Ajatuksen ja käytännönkin tasolla massiivisia laulukulkuja, sävyjä kotimaan lisäksi niin Balkanilta kuin Britanniastakin. Lastenlaulumelodisuus hellyttää triorockin pinnalla, mutta luo myös sävellysten puolella kuvaa tavoitteista omaan ilmaisuun.
 Mainittujen, tärkeimpien osasten ollessa kohdillaan, on kovin valitettavaa, että moni muu asia ei naksahtele paikalleen. Yhtyeen yhteissointi ei ole tässä muodossaan tarpeeksi hioutunutta tallennettavaksi asti. Tuotannon ja teknisen toteutuksen puolesta usein suoritettavissa oleva pelastamisoperaatio ei ole päässyt alkua pidemmälle. Rangaistavinta on, että tuntuu kuin tätä ei oikein olisi yritettykään. Johtoinstrumenttia sekä kilpailevaa melodiaa tarttuvien lauluraitojen rinnalle yrittää hakemalla hakea.
 Paljaissa tuotannoissa, joissa päällesoittojen kerroksellisuus sekä niiden mahdollistama suuruuden illuusio päätetään jättää pois, on yhtyeen – tässä tapauksessa vieläpä trion – tehtävä vaikea. Vähillä elementeillä (rummut, basso, kitara, laulu) on vaikeaa pelata, jos perusasiat eivät ole vielä kunnossa. Levyn johtava sävellys, Kun mä keitin mun soppaa yltää lähes maaliinsa. Rumputaide ei aivan vie teosta korkeimmalle askeleelle, jolle sillä kaikki edellytykset muilla ansioillaan olisi.
 Vahvojen johtolauluraitojen on uskottu riittävän kannattelemaan albumia neljänkymmenenviiden minuutin ajan, joissain korvissa se varmasti niin onkin. Kriitikkojen valitukset ovat kuitenkin turhia. Pohjola on linjannut albuminsa varmasti äärimmäisen tietoisesti minimalistiseksi soitinnustensa osalta, onhan miehellä vankkaa kokemusta myös suureellisista, täyteen ahdetuista sovituksista.
 Tekstityksiltään kiitettävä, sävellyksiltään hyvä, soitinnuksiltaan tyydyttävä sekä tuotannoltaan välttävä albumi ansaitsee kuitenkin tarkkoja kuuntelukertoja. Pohjolan Ilmarin viettäessä aikaa sovituskopissa nauhurin ääressä muutaman tunnin tämänkertaista enemmän, lopputulos tulee olemaan loistelias.


Pisteet: 3/5


Vesa Aleksi

---