- Eki-setä

Julkaistu : 1 toukokuu 2006

2000-luvun mediamuoti elää ihmisistä, joille julkisuus itseisarvona on tärkeämpää kuin ne syyt, joilla julkisuus on hankittu. Kun ajattelee Erkki Olavi Rapoa, tajuaa hänen olleen paljon aikaansa edellä. Hän oli elävä reality-show jo vuosikymmeniä ennen tosi-televisiota. Rapo tuli nuoruusvuosien pukeutumistyylinsä myötä tunnetuksi Eki-setänä, nimikirjoituksienkerääjänä, joka oli huomion keskipisteenä ilman kameroitakin. Hän loi ympärilleen todellista katuteatteria, missä ikinä liikkuikin.
 Erkki Ravon (tai Rapon, kuten hän itse halusi sukunimensä taipuvan) huomasi joka ikinen vastaan tullut kaupunkilainen. Nuhjaantuneeseen vaaleanvihreään toppatakkiin ja likaiseen nimikirjoitusten täyttämään lippalakkiin sonnustautunut mies herätti huomion jo kaukaa. Ääni kulki jo pitkällä miehen edeltä, ja jutut herättivät huomion jokaisessa lähellä olleessa.
 Oli kyseessä sitten koulupoika tai eläkeläinen, bussikuski tai pizzanpaistaja, sai moni kadunmieskin kirjoittaa nimensä miehen ojentamille paperilapuille. Samassa yhteydessä tarjoutui mainio mahdollisuus esitellä kuuluisien valokuva-albumien sisältöä. Sekaan mahtuivat ”klassikot”, yhteiskuvat Bob Marleyn ja Frank Sinatran kanssa, joilla Eki helposti aloitti keskustelun tuntemattomankin kanssa. Viisaimmat jututettavat tajusivat karata tässä vaiheessa. Hitaammat saivat pian huomata, että tarina ei aivan heti loppuisi. Kansioon oli näet sujahtanut hieman henkilökohtaisempiakin asiakirjoja. Kuvien alta saattoi pilkottaa häätöuhkauksia tai lääkereseptejä vuosien takaa. Niille, jotka jaksoivat kuunnella Ekin historiikkia vielä aavistuksen pidempään, paljastui kätköistä kenties myös muutama aikuisviihdelehdestä leikattu kuva satunnaisista yhdynnöistä. ”Saahan Erkillä tällaisiakin olla. Saahan? No kyllä tollaisen kotiin ottaisi.” Erkki suhtautui ihmisten hämmentyneisiin ilmeisiin tottuneesti, jopa nautiskellen. Hän ei sen kummemmin anteeksipyydellyt aiheuttamiaan noloja tilanteita. Se oli osa miehen persoonaa. Yksi syistä, joka loi hänestä unohtumattoman kaupunkipersoonan.
 Tarinoidessaan Eki-setä mainosti kokoelmaansa usein Guinnessin Ennätysten Kirjaan vedoten. Totta on toki se, että Eki-sedän kokoelma noteerattiin kirjassa. Merkintä löytyy kuitenkin ainoastaan Suomen painoksesta, vuodelta 1986. Näitä tarkennuksia harvemmin kuultiin mainospuheen yltyessä. Samoissa monologeissa Eki ilmoitti usein kokoelmasta löytyvän käytännössä kaikki tärkeät julkkikset, toki myöntäen Elviksen ja Dylanin puuttumisen. Tarina näistä puutteista muuttui jatkuvasti. Eki tajusi hiljalleen, että Suomi on ollut hiukan sivussa monien muidenkin maailmantähtien kiertueita suunniteltaessa.
 Lukuisissa Eki-sedästä julkaistuissa lehtiartikkeleissa sai kuvan, että mies olisi tehnyt jotain suurempaakin kuin kärkkynyt vuosikausia kynänjälkien perässä hotellien ja ravintoloiden edessä. Väheksymättä miehen elämäntyötä, on pakko todeta Eki-sedän tehneen suuremman vaikutuksen karismaattisella olemuksellaan ja puhujanlahjoillaan kuin erityisillä keräilytaidoillaan. Rehellisyyden nimissä on sanottava Ekin aiheuttaneen paljon pahaa keräilijäkumppaneidensa maineelle sukupolvia eteenpäin. Muut keräilijät joutuivat kärsimään usein Ekin röyhkeyden vuoksi. Toki miehellä oli harvinainen kyky puhua itsensä sisään konserttisaleihin ja saada lappuja ja lippusia managerien mukaan artistien hotellihuoneisiin. Kunnioitettava oli se taito, jolla hän puhui kenet tahansa ympäri ja pääsi halutessaan maksutta konsertteihin ja muihin tilaisuuksiin. Hän sai tahtonsa lävitse väsyttämällä vahtimestarit ja ovimiehet. Harva jaksoi väitellä.
 Julkisuudenhenkilöiden mielestä Eki oli keräilijäksi liian päällekäyvä, eikä kukaan jaksanut hänen kanssaan kovin pitkiä aikoja jutustella. Ekin omissa versioissa tapahtumaketjuista tilanne oli toinen. Oman kertoman mukaan hän oli monen julkkiksen läheinen ystävä, vaikka useammat heistä pitivät häntä häirikkönä. Etenkin ne, joiden koti- tai hotellihuoneenoville hän ilmaantui varoittamatta. Hän lähtikin usein tapaamaan uusien tuttavuuksien sijaan uudestaan niitä julkkiksia, jotka häntä edes hetken jaksoivat kuunnella. Ja vaikka Ekille sanoi kuinka suoraan, että ”painu nyt vittuun”, niin hän ei loukkaantunut laisinkaan. Useissa nimikirjoituksissa toki luki alussa teksti ”hyvälle ystävälleni Ekille”, mutta lähes poikkeuksetta nämä lauseet olivat Ekin itse sanelemia.
 Haastattelemani muut keräilijät olivat huomanneet Ekin mielenkiinnon itse keräilyyn olleen viimeisenä vuosikymmenenä hyvin vähäistä. Silti hän jatkoi harrastuksen parissa. Pääasia oli olla näkyvillä, ja säilyä puheenaiheena. Siinä Eki-setä onnistui erinomaisesti.

Tarinankertoja

Tarinankertojana mies oli ehdoton. Jutuista muokkaantui kerronnassa mielenkiintoisempia kuin ne olisivat oikeasti olleetkaan. Oli nimikirjoitustenkeräilyn arvostus harrastuksena mikä tahansa, saattoi nauttia Ekin moninaisista kertomuksista rock-musiikin riehakkaammilta vuosilta. Nuorempi kuulija säikähti alkuun Ekin vähintäänkin värikästä ulosantia, mutta toisaalta harva kykenee unohtamaankaan ensimmäistä juttutuokiotaan miehen kanssa. Eki ei päästänyt kuulijaansa helpolla, uhri joutui vastailemaan kummastuttaviin välikysymyksiin tai vähintäänkin nyökyttelemään tarinoiden taustaksi. Täten Eki sai haluamansa huomion ja eräänlaista kunnioitusta, kun kuulija edes esitti kiinnostunutta. Ja miksei moni olisi ollutkin kiinnostunut, sen verran omaperäisellä tavalla Eki kuulijansa agitoi. Jutut julkkiksille ojennetuista Suomi-viireistä ja sen sellaisista usein paisuivat siitä riippuen, kuinka kuuntelija Ekiin kulloinkin suhtautui.

Häirikkö

Virkavallan suusta on saanut kuulla – vähintään epävirallisesti – Eki-sedän useiden toilailujen taltioitumisesta valvontakameroiden nauhoille. Epäilemättä monet poliisit, turvamiehet ja teollisuusvartijat ovat saaneet hyvät viikonloppunaurut kelailemalla Asematunnelin turvakamerafilmejä. Ekin huseeraus parhaissa vauhdeissa ei ole voinut jäädä kameroilta huomaamatta.
 Erkille kaupassa käyminen oli upea mahdollisuus luoda itsestään taidetta. Mies saattoi viihtyä käsittämättömiä aikoja elintarvikekaupan maitohyllyköllä silmälasit otsalohkolla tarkkailemassa parasta ennen -päivämääriä. Seuraavaksi avattiin muutama perunasoselaatikkorasia, jotta nähtiin miten hyvin tuotteet olivat kypsyneet. Sopivin valittiin. Muut suljettiin. Tai jätettiin auki. Tutkiskelun päätyttyä oli punnittava perunalastupussit. Tehtävä suoritettiin hedelmävaa’alla. Näin suljettiin pois se mahdollisuus, että vahingossa mukaan sattuisi kuorman kevyin pussi. Hintahan oli kuitenkin kaikissa sama. Välillä tosin punnitsemisoperaatiosta huolimatta kassalla maksaminen ei kiinnostanut. Vähintäänkin hinnoista keskusteltiin vakavasävyisesti kassaneidin kanssa. Samassa saattoi unohtua takin alle sijoitettu Iltalehti. Ja Ilta-Sanomat.
 Harvinainen ei ollut myöskään näky, jossa Eki haukkui hänen peräänsä juosseen myymälävartijan rumimmilla hallitsemillaan ilmaisuilla. Ja kuinka Eki hallitsikaan nuo mainitut alatyylin ilmaisut. Toki vartijoilla oli syynsä, olihan Eki-sedän pieni vilpillisyys tiedossa, ja maineteoista levinnyt tieto laajemminkin. Sopivalle päälle sattuessaan ei mies säästellyt äänenvoimakkuudessa. Show jatkui negatiivisesta asiayhteydestä huolimatta. Se oli täysin tietoinen valinta, yleisöä riitti ja maine karttui.
 Eki tunnettiin hyvin useissa laitakaupungin ruokaravintoloissa. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun miehen nähtiin marssivan ulko-ovelta suoraan keittiön puolelle tarkistamaan, minkä näköistä porukkaa hänen annoksensa kanssa tulisi hääräämään. Toiveita muun muassa annoksen koosta, tuoreudesta, lämpötilasta ja esillepanosta kuultiin joka ainoa kerta. Olihan ruoka ja ruokailu hänelle tärkeä osa elämänlaatua. Epävarmoista tuloista huolimatta mies käytti suuren osan varoistaan ulkona syömiseen sille päälle sattuessaan. Samaan aikaan omalla keittiönpöydällä makasi avaamattomia maksalaatikkorasioita, joiden päivämääriä tarkastellessa toivoikin, että ravintolareissuun oli varaa.
 Virallisia ja epävirallisia porttikieltoja Erkillä oli elämänsä aikana lukuisiin hotelleihin, elintarvikeliikkeisiin, ravintoloihin, huoltoasemille, terveyskeskuksiin, liiketiloihin ja yksityisihmisten koteihin. Kallion kaupunginosassa, Ekin vierailuista kysellessä, tuli hyvin selväksi, että Eki ei ollut pahimpaan ruuhka-aikaan toivottu vieras. Monissa liikkeissä muistetaan edelleen miehen jääneen velkaa pieniä rahasummia.

Yksityiselämä

Erkillä ei ollut kovin hyvä naisonni. Unohtumaton Napakymppi-vierailu (siitä voisi kirjoittaa toisen artikkelin) ja monenlaiset muut yritykset esimerkiksi seuranhakupalstoilla eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Moni nainen kuuli peräänsä harvinaisen voimakkaan, kimeän vihellyksen. Usein näitä vihellyksiä seurasi myös alatyylin vihjaus, seksuaalista häirintää huumorin nojalla. ”Emännät”, kuten Eki naisia kutsui, juoksivat karkuun ja muuttuivat nopeasti emännistä ”huoriksi”, kuten Eki myös naisia kutsui.
 Ekin rooli ei rajoittunut ainoastaan ”julkiseen” elämään, päinvastoin. Olisi voinut kuvitella miehen levänneen seuraavan päivän esilläoloa varten, mutta totuus oli hyvin toisenlainen. Useat miehen hyvin tunteneet ovat kertoneet Ekin olleen kotosalla kenties vielä vauhdikkaampi ja häiritsevämpi persoona kuin liikkeellä ollessaan. Viimeisiä siivouksia tehtäessä ja kuolinpesää tarkasteltaessa tämä selventyi entisestään. Henkilökohtaisten papereiden seasta löytyi kymmeniä erilaisia varoituksia, joita Erkki Rapo oli saanut joko virallisesti suoraan taloyhtiöiltä, tai vihaisten terveisten muodossa postilaatikkoonsa. Erkki ei ollut ihminen, jolle naapurin olisi ollut helppoa mennä valittamaan epäkohdista. Suhtautuminen näihin valituksiin oli yleensä aggressiivinen, hän ei tahtonut myöntää omia virheitään ja häiriöitään. Kärkevimmille naapureille mies ei enää vaivautunut avaamaan oveakaan, näytti ainoastaan sukupuolielintään postilaatikosta.
 Ekin bravuurinumero, yleisin valituksenaihe, lienee ollut jatkuva veden valuttaminen vuorokaudenajasta riippumatta. Ekille kylvyssä käynti oli pyhä toimitus, siihen vaadittiin useamman tunnin vesienvaluttaminen. Taloyhtiön putkista oli saatava kuparit alta pois kunnes saataisiin puhtaimmat vedet miehen kylpyammeeseen. Sama päti juomaveden suhteen. Kylmintä aaltoa Vuosaaren vesitornin päivittäisestä tarjonnasta odoteltiin minuuttikaupalla sormi kraanan alla. Naapurit olisivat varmasti kestäneet tätä lorottamista paremmin, jos se olisi tapahtunut muulloin kuin keskellä yötä. Erkki eli omalla päivärytmillään, ja siihen kuuluivat öiset suihkuttelut kotiintulon jälkeen. Samaan aikaan saattoi päällä olla televisiokin. Ja jos television pauhun piti vielä ylittää valuvan veden metelitaso, niin kokonaisuus on kuulunut varmasti muillekin kuin seinänaapureille.
 Erkki ei aina jaksanut viedä sekajäteroskiaan laatikkoon asti, vaan näki järkevämmäksi keinoksi heittää jätteensä ikkunasta pihalle. Lähiympäristön valittaessa asiattomasta käytöksestä, Eki vain nauroi, väittäen alakerrannaapurin olevan sotkun takana. Mieheltä löytyi suunnaton määrä selityksiä kolttosilleen, harvat niistä vedenpitäviä. Hän oli asuinympäristönsä silmätikku, pääosin täysin aiheesta.
 Huolimatta nopeutetusta jätehuoltokeinosta, muistutti Ekin oma asunto roskalaatikkoa. Hänelle ei ollut helppoa tarttua siivousvälineisiin, puhumattakaan, että hän olisi siivoojan itselleen palkannut. Viimeisinä vuosina asunto täyttyi seiniä myöten iltapäivälehdistä, mainospostista, valokuva-albumeista ja – luonnollisesti – nimikirjoituksista. Koska Erkin hihaan tarttui kaikki ilmainen, tai paremmin sanottuna ”hänelle ilmainen”, kertyi paperisaastaa kasapäin. Iltapäivä- ja viikkolehtiä lojui yksiössä pahimmillaan pakettiautokuorman verran. Viihtyvyysasiasta kysyttäessä Eki vetosi sairauksiinsa. Hän myös ihmetteli, miksei kukaan suostunut siivoamaan hänen luukkuaan ilmaiseksi. ”Ei Erkki enää jaksa, etkö sä jaksa auttaa?” Harva jaksoi.



Vesa Aleksi

---