The Feelies - Crazy Rhythms

Domino 2009

Julkaistu : 23 joulukuu 2009

Useille tuntematon ja musanörttienkin monasti unohtama newyorkilainen The Feelies on pysynyt huulilla aika ajoin pulpahtelevien Stiff-kokoelmien ansiosta. Nyt, orkesterin merkittävin jalanjälki musiikinhistoriassa, esikoisalbuminsa Crazy Rhythms saa ansaitsemansa uuden mahdollisuuden lähes 30 vuotta alkuperäisesityksen jäljessä. Hienot sävellykset toimivat parhaiten oikeassa maastossaan, kun se vihdoin voidaan todeta. Domino on tehnyt ylöskirjattavan teon, heidät siitä ansionsa mukaan palkittakoon.
 The Boy with the Perpetual Nervousness muistuttaa alun tempoheittelystä lähtien, että kyseessä on rehellisesti äänitetty teos. Haastavampien instrumentaaliosuuksien vuorottelu toteavien laulupätkien välillä toimii avausraitana. Fa cé-la starttaa rytmisoittimien naputtaessa, huumorimusiikin reunapoluilla taivalletaan. Kitaramelodia karkaa sooloiluksi heti alkuhetkillä, jatkaen laulun alla. Tai oikeammin päällä. Hervottomasti kiihtyvä Loveless Love alkaa tomirollilla ja kitaranäppäilyllä kasvaen karkeaksi vokaalitulkinnaksi ja lopulta lähes tivolimaisiin kitaraleikittelyihin asti.
 Hitaasti tremololla starttaava Forces at Work rullaa vastustamattomasti, kitararytmiikka pysyy simppelinä, pieniä haikuja monikulttuurisesta laulumelodiatajusta havaitaan. Mikä tahansa nykypäivän trendiyhtye olisi kateellinen kansainvälisestä äänien kollaasista. Beatlesien Everybody’s Got Something to Hide (Except for Me and My Monkey) kilistelee kuin riivaaja itse. Krautrock-oppikirjaa hetkeksi lainaava nimiviisu palaa perinnealtsuksi loppuaan lähestyessä.
 Biisien alkujen panttaaminen ja rehellinen kappaleiden kasvattaminen finaaleihinsa riittävän rauhallisesti hallitaan suvereenisti. Soitanto on – onneksi – vähän sinnepäin, tempot heittelevät. Myöhempinä aikoina, toisessa yhteydessä, teknologia olisi varmasti muokannut ’Crazy Rhythms’ -albumin kliinisemmäksi. Laulaja-kitaristi-biisintekijöiden, Bill Millionin ja Glenn Mercerin lyyrinen vakuuttavuus on kuin kotimaisten yläasterunoilijoidemme, toimiva yhteydessään.
 Käsissä oleva taidepala on sulattanut sisälleen amerikkalaisen kellarirockin suuntauksia ennakkoluuloitta. Seassa on palasia New York -skenen vuosikymmeniltä, taiderockista, punkista, siinä missä valtameren takaa uudesta aallostakin. Rohkea tehosekoitus saa lopputuloksen kuitenkin kuulostamaan täysin esikuvattomalta. Näillä eväillä kyseessä on ajaton merkkiteos.


Pisteet: 5/5


Vesa Aleksi

---