Ace Frehley - Anomaly

Firebox 2009

Julkaistu : 23 joulukuu 2009

Yhtenä Kissin perustajajäsenenä ja sen kitaristina toimineen Ace Frehleyn uusimman soololevyn tekeminen kesti kaksikymmentä vuotta. Tai pikemminkin Acella kesti näin kauan saadakseen itsensä sellaiseen henkiseen tilaan, että sai levyn tehtyä.
 Kun Kissin jäsenet seitsemänkymmentä luvun loppupuolella julkaisivat yhtä aikaa omat soololevynsä, oli Acen levy näistä suosituin. Kyetäkseen tarjoamaan sitä mitä fanit odottivat, tämä pyrki Anomalya tehdessään käymään läpi mahdollisimman tarkkaan sen mikä teki tuosta ensimmäisestä soololevystä niin erityisen.
 Levyn nimi viittaa siihen miten Ace kokee olevansa joukosta poikkeava. Siihen verrattuna mitä entiset bändikaverit ovat nyt Sonic Boomilla aikaiseksi saaneet, Anomaly toimiikin aivan toisella tasolla. Alussa kuultavien rankempien vetojen jälkeen heittäydytään paljon henkilökohtaisemmalle alueelle.
 Kokonaisuutena ajatellen levy jakautuu aikalailla kahtia. Alkupuolella on vapaammin irroittelevaa soitantaa ja loppupuoli on enemmän sillisalaatinomaisesti koostettua. Silti levy omaa jotain vaikeasti kuvailtavaa positiivista tunnelmaa. Sellaista, joka saa tunkemaan sen uudestaan CD-soittimeen. Laulajana Ace ei ole kummoinen, mutta toisaalta tämäkin osaltaan luo levylle tietynlaista rehellisyyden leimaa.
 Levyn avaava Jimi Hendrixin suuntaan kumartava Foxy & Free on kohtalainen, mutta varsinaisesti levy herää eloon Outer Spacen kohdalla. Tämä onkin yksi niistä levyn kappaleista, joka tuntuu soveltuvan Acelle parhaiten myös laulajan ominaisuudessa. Sitä seuraa yhtä lailla mallikas Pain in the Neck, jonka voi kuvitella hyvin istuvan bikermestojen levyvalikoimaan. Mukaan on otettu myös coverversio The Sweetin kappaleesta Fox on the Run. Alkuperäinen on aina alkuperäinen, muttei tätäkään tulkintaa tarvitse kyllä turhia häpeillä.
 Energisen alun jälkeen toisenlaista kitaratunnelmointia löytyy kappaleista Genghis Khan ja Fractured Quantum, joka jatkaa Acen levyillään harjoittamaa instrumentaalikappaleiden sarjaa.
 Henkilökohtaisemmalta osastolta It’s a Great Life on pikkukiva pop-kappale. A Little Below the Angels sitä vastoin tasapainoilee hiuksen hienosti huvittavuuden ja naurettavuuden rajalla.
 Siitäkin huolimatta, että Acella on myös kitarasankarin leima innoitettuaan useammankin sukupolven kitaransoiton pariin, on levy kaikkea muutakin kuin pelkkä kitaristin sooloalbumi. Sen voi kuvitella uppoavan myös sellaisille kuulijoille, jotka eivät Kissistä niin järin perusta.


Pisteet: 4/5


Janne Hietanen

---