- Ääniteversio 2.0

Julkaistu : 1 elokuu 2003

Kansikuva puuttuu

Katkelma musiikinkuluttajan arkipäivästä: Vanha suosikkivinyylisi on julkaistu cd:nä, ja päätät ostaa sen. Kotiin päästyäsi laitat cd:n soittimeen ja huomaat ällistykseksesi, ettei uusi versio kuulosta alkuunkaan samalta kuin vanha tuttu ja turvallinen vinyyli. Ei, korvissasi ei ole vikaa, vaan cd:n sisältämä musiikki ei välttämättä käytä samaa master-nauhaa kuin LP. Musiikinystävät, joiden suosikit sijoittuvat populaarimusiikkihistorian viimeisten 40 vuoden aikajaksolle, törmäävät tällaisiin cd-julkaisuihin tämän tästä. Aiheen tiimoilta purnaa Kalevi Heino.

JOHDANTO

Kun cd:t ilmaantuivat markkinoille noin 20 vuotta sitten, ei vanhojen äänitteiden digitaalisessa masteroinnissa liiemmin nähty vaivaa. Vanhat nauhat siirrettiin sellaisenaan digitaaliseen muotoon, ottamatta huomioon mm. sellaisten taajuuksien puuttumista, jotka vinyyliä kuunneltaessa ikään kuin ilmaantuivat automaattisesti lp:n ominaiskohinan ansiosta. Jo pelkkä cd:n rahinattomuus saattoi tuolloin tuntua monista hienolta ominaisuudelta, eikä remasterointia tunnettu samanlaisena käsitteenä kuin mitä se on nykyään.

Näinä päivinä levyjen soundeista voi löytää hienoisia yksityiskohtia, kun kohinanpoistomenetelmät ovat kehittyneet ja 24-bittinen masterointi mahdollistaa sen, että levyillä kuultavaa äänitietoa on enemmän kuin aiemmin. Myös mahdollisimman hyväkuntoisen originaalin masternauhan käytön merkitystä cd-julkaisua tehtäessä ei ole syytä väheksyä, sillä huonosta nauhasta ei nykytekniikallakaan saa kummoista jälkeä. Toisinaan uudelleenjulkaistuja varten käytössä on alkuperäiset moniraitanauhat, joista on mahdollista korostaa esille erilaisia instrumentteja entistä paremmin tai jopa käyttää aivan erilaisia soitinosuuksia, jotka on alkuperäisessä miksauksessa jätetty pois.

Olipa uudelleenjulkaistun cd:n kohdalla menty sieltä mistä aita on matalin tai nähty remasteroinnin kanssa hirveästi vaivaa, tai pahimmassa tapauksessa menty ylittämään hyvän etiikan rajat miksaamalla uudelleen vanha tuttu levy, löytyy uudelleenjulkaisuille musiikinystävien puolelta niin puoltajia kuin kritisoijiakin.

Jos äänitteissä on uudelleenjulkaisujen myötä havaittavissa selviä eroja, esiintyi niitä jo 1980-luvun loppupuolella eri formaattien välillä. Erityisesti vuonna 1987 julkaistujen samojen cd:nä ja lp:nä julkaistujen nimekkeiden välillä, mm. Deep Purplen The House of Blue Light, Jane Siberryn The Walking ja David Bowien Never Let Me Down, oli havaittavissa valtavia eroja. Levy-yhtiöt yrittivät tehdä cd:stä kuluttajille houkuttelevampia lykkäämällä niihin enemmän materiaalia. Näin ollen em. kiekoissa kappaleiden kestoajat poikkesivat toisistaan melkoisesti, ja vinyyleille jätettiin kappaleista lyhyempiä versioita. Sitten muutamia vuosia myöhemmin samoille levyille sattui jotain merkillistä…

David Bowien Never Let Me Down, joka ei totisestikaan lukeudu hänen uransa huippulevytyksiin, jatkoi merkillistä elämäänsä uudelleenjulkaisujen myötä. Vuonna 1995 Virgin julkaisi Bowien 1980-luvulla tekemät levytykset bonus-kappaleilla varustettuna, mutta jostain käsittämättömästä syystä Never Let Me Downilta (Virgin CD VUS 98) poistettiin kappale Too Dizzy. Vielä käsittämättömämmäksi touhu meni kun EMI julkaisi samaisen levyn (EMI 7243 521894 0 3) vuonna 1999, tosin ilman bonus-kappaleita, ja siltä puuttui edelleenkin sama kappale.

Kun Deep Purplen House of Blue Light julkaistiin remasteroituna cd:nä uudelleen vuonna 1999, se käytti master-nauhanaan alkuperäistä lp-masteria. Deep Purple Appreciation Societyn mukaan kysymyksessä kuitenkin oli virhe, sillä remasterissa oli tarkoitus käyttää originaalicd:lle tarkoitettua nauhaa. No, sattuuhan sitä pahempiakin mokia nauhojen kanssa, kuten seuraavasta otsakkeesta käy ilmi…

NAUHAT HUKASSA

CD:n markkinoille ilmaantumisen myötä alkoi ennennäkemätön uudelleenjulkaisujen tulva, joka toi monien tuntemattomien yhtyeiden tuotannon ja muut vaikeasti hankittavat levytykset tavallisten musiikinkuluttajien käsiin. Osa uudelleenjulkaisuista tehtiin heti kerralla suurta vaivaa nähden, ja levyjen soundeihin (mm. taajuuksien korjaamiseen ja puhdistukseen) ja asianmukaisilla historiikeilla varustettuihin kansivihkoihin kiinnitettiin huomiota. Mutta toisinaan levyjen uudelleenjulkaisijat menivät sieltä, mistä aita oli matalin.

On ymmärrettävää, että joidenkin tuntemattomien yhtyeiden uudelleenjulkaisujen kanssa saattoi käydä kevyitä kömmähdyksiä, sillä tuskinpa kovinkaan moni nauha-arkistoja hoitanut nuori hemmo oli koskaan edes kuullut sellaisista yhtyeistä kuin Nektar tai Snafu. Kun vanhoja nauhoja siirrettiin cd:lle, nauhoja ei pahemmin tuuletettu saati edes tarkistettu sen kummemmin oliko kyseessä alkuperäisvinyyliä varten käytetty master-nauha.

Väärää master-nauhaa on käytetty ainakin seuraavissa cd-julkaisuissa: Nektarin Remember The Future (Bellaphon 289-09-001), I Gigantin Terra in Bocca (Vinyl Magic VM013), Snafun Snafu (Angel Air SJPCD030, sis. myös yhtyeen toisen levyn Situation Normal) ja Gentle Giantin Free Hand (One Way Records CDL-57388). Onkin todennäköistä, että cd:llä käytetyt nauhat ovat joko demoversioita tai raakamiksauksia, sillä ne poikkeavat reippaasti alkuperäisistä vinyyleistä radikaalisti.

Nektarin menestyksekkäin albumi, Remember The Future (1973) julkaistiin cd:nä jo vuonna 1987, mutta sen käyttämä nauha on lievästi kaiutettu raakamiksaus, josta puuttuu originaalivinyyliin verrattuna muutamia instrumenttiosuuksia sekä lämmin sointi. Kömmähdys korjattiin vasta viimevuonna, kun Bellaphon ryhtyi julkaisemaan uudelleenkasatun Nektarin tuotantoa uudelleen.

Snafun debyyttilevystä, Snafu, on tehty parikin cd-painosta, ja molemmilla sekä Repertoiren että Angel Airin julkaisemilla painoksilla on toistunut sama virhe. Vaikka levyt kuulostavat muuten identtisiltä alkuperäiseen vinyyliin nähden, puuttuu cd:ltä kappaleesta Long Gone koskettimet, jonka lisäksi Drowning In The Sea of Love alkaa aivan eri tavalla.

Gentle Giantin tuotantoa on julkaistu uudelleen monien levy-yhtiöiden toimesta (mm. Vertigo, Line, Columbia, Terrapin, One Way, Castle ja The Beat Geos On), ja masteroinnista riippuen niissä on havaittavissa lieviä soundillisia eroja. Siinä missä eri painosten väliset erot voidaan kuitata taajuuskorjausten poikkeamilla, nousee yhtyeen tuotannosta esiin vain yksi kiekko, josta on julkaistu cd:llä poikkeuksellinen miksaus. Kun amerikkalainen One Way Records julkaisi Free Handin cd:nä, sai lafka niin paljon valituksia kuluttajilta cd:n tuhruisista soundeista, että siitä jouduttiin ottamaan toinen painos. Yhtiö paikansi parempitasoisen nauhan, muttei kuitenkaan vaivautunut tarkistamaan sen paremmin sisältöä. Kyseessä sattui olemaan levyn raakamiksaus, jossa oli kuultavissa erilaisia soitin- ja lauluosuuksia. Näin ollen mm. Derek Shulmanin sijasta kappaleella Time To Kill kuullaan joissakin kohdissa solistina tämän veljeä, Rayta. Välttääkseen vastaavien mokien toistumista jatkossa Gentle Giantin kosketinsoittaja Kerry Minnear ja rumpali John Weathers ryhtyivät remasteroimaan itse yhtyeensä tuotantoa In A Glass Housesta eteenpäin.

Italialaisen I Gigantin vuonna 1971 ilmestynyttä konseptilevyä Terra in Bocca tuskin kovinkaan moni on onnistunut saamaan käsiinsä alkuperäisenä vinyylinä, sillä 1970-luvulla vasemmiston hallitsemassa makaronimaassa oli tapana kierrättää huonosti kaupaksi menneet LP:t, ja moni sikäläinen levytuntemattomuus päätyi sulatetuksi Fiatin kojelautamateriaaliksi. 1990-luvulla heräsi kiinnostus 70-luvun italialaislevytyksiä kohtaan, ja sikäläisiä rock-aarteita alettiin julkaista cd-muodossa. I Gigantin ainoasta pitkäsoitosta, Terra in Boccasta oletettiin löytyneen alkuperäiset nauhat, joita käytettiin Vinyl Magicin vuonna 1989 julkaisemalla cd:llä. Vinyl Magic ehti ottaa kiekosta monta uusintapainosta, aina vuoteen 1997 asti, kunnes kävi ilmi, että heillä käytössä ollut nauha olikin levystä tehty demo. Toinen italialaislevymerkki, Akarma (joka on erikoistunut vinyylien uudelleenjulkaisemiseen), korjasi vuosia toistetun virheen pari vuotta sitten, mutta joutui alkuperäisnauhojen sijasta siirtämään tallenteen hyväkuntoiselta alkuperäisvinyyliltä.

Hyvänä esimerkkinä toisesta vuosikausien ajan tositetusta virheestä käy Atomic Roosterin debyyttilevy, Atomic Rooster. Levyn valmistuttua yhtyeen laulaja-basisti Nick Graham erosi yhtyeestä, ja hänen tilalleen astui kitaristi-laulaja John Du Cann, joka äänitti edeltäjänsä osuudet uusiksi debyyttilevyn jenkkipainosta varten. Kun Atomic Rooster julkaistiin uudelleen cd-muodossa (Repertoire REP 4135 ja Akarma AK 167/1), se käytti masterinaan uudelleenäänitettyä jenkkiversiota, vaikkakin kansikuvana on käytetty alkuperäistä brittipainosta. Toisaalta vasta John Du Cannin liittymisen jälkeen Atomic Rooster kirjoitti itsensä populaarimusiikinhistoriankirjoihin, joten lienee puhdas makuasia kumpaa debyyttilevyn versioista voidaan pitää definitiivisenä.

Pink Floyd-keräilijöiden kannalta riemastuttavin lapsus tapahtui vuonna 1988, kun EMI:n australialainen toimipiste julkaisi Pink Floydin The Dark Side of The Moonista quadrofonisen miksauksen vaaleanpunaiselle vinyylille prässättynä. Julkaisu oli ajoitettu sopivasti yhtyeen Australian konserttien yhteyteen, ja sikäläinen yhtiö hoiti julkaisun moitteettomasti. Asiassa ei olisi muuten mitään mainittavaa, mutta vasta siinä vaiheessa kun julkaisussa käytetty master-nauha lähti australialaisilta eteenpäin, se päätyi vahingossa Yhdysvalloissa cd:nä julkaistulle Dark Side of The Moonille!

MUUTETAAN HISTORIAA

Kuten edellisestä kävi ilmi, uudelleenjulkaisuja tehtailtaessa inhimillisiä erehdyksiä sattuu silloin tällöin, mutta omana lukunaan pitää käsitellä myös tarkoituksella uudelleenkäsitellyt äänitteet. Teknologian kehittyessä artistit eivät ole ainoastaan hyödyntäneet äänenkäsittelymahdollisuuksia uusilla töillään, vaan ovat myös palanneet menneisyyteensä miksaamalla vanhoja äänitteitään kokonaan uusiksi.

Vanhojen rock-klassikoiden sorkkimisessa hairahdutaan valitettavan usein hyvän etiikan polulta, sillä pitää muistaa, että levytetty musiikki – olipa se sitten miten ajatonta tahansa – on aina jollain tavalla sidoksissa syntyajankohtaansa. Tämä ilmenee kulloisena aikakautena käytetyissä instrumenteissa, soundeissa ja muotivirtauksissa. Siksi on jokseenkin ristiriitaisenkuuloista, kun jokin 30 vuotta vanha levytys on miksattu uudelleen nykyisellä laitteistolla vastaamaan nykyisiä makutottumuksia.

Omasta puolestani vanhoja äänitteitä saa miksata niin paljon uudelleen kuin huvittaa, kunhan myös se vanha tuttu versio levytyksestä on saatavilla. Näin on tehty mm. Deep Purplen 25-vuotispainoksella levystä Machine Head (EMI 7243 8 59506 2 9), joka toteutettiin tuplacd:nä. Levyn ensimmäinen cd sisältää vuonna 1997 uudestaan miksatun version levystä, jossa on kuultavissa kappaleet ilman häivytyksiä, vaihtoehtoisten soolojen kera. Paketin toiselta levyltä löytyy alkuperäisvinyyliä tarkasti noudatteleva remasterointi bonuskappaleilla varustettuna. Machine Head näyttää ihailtavaa esimerkkiä kuinka homman voi hoitaa sekä artistia että yleisöä tyydyttävällä tavalla.

Toisaalta pitää ymmärtää myös artistia. Levyjen tekoajankohtana meidän rakastamillemme rock-klassikoille on saattanut päätyä virheitä, joita suuri yleisö ei tiedosta kuten levyllä soittanut muusikko. Virhe on saattanut kiusata muusikkoa vuosikaudet, samalla tavoin kuin kiireisesti tehty miksaus, ja niinpä ensimmäisen tilaisuuden ilmaantuessa sen korjaamiseen on tartuttava.

Iggy Pop ei kuitenkaan saanut tilaisuutta miksata Iggy & The Stooges-nimellä tekemäänsä Raw Poweria kun kiekko julkaistiin ensimmäistä kertaa cd:nä. Jos Iggy ei ollut tyytyväinen David Bowien tekemään miksaukseen alkuperäisälppärillä, ei hän pitänyt myöskään cd:stä. Uusi tilaisuus koitti kun hänet pyydettiin miksaamaan levy uudelleen, jolloin Raw Power (Columbia/Legacy 485176 2) julkaistiin uudelleen Sonyn Legacy-sarjassa. Iggy piti huolen siitä, että digitaalilaitteistoa käyttävä miksaaja väänsi äänitystasopotikat reippaasti punaisen puolelle, aivan kuten alkuperäisessä versiossa. Uusi miksaus on huomattavasti onnistuneempi, ja levystä on kuultavissa enemmän sävyjä sekä instrumentteja, joita originaalivinyylillä ei ole.

Irlantilaisen kitaristilegendan, Rory Gallagherin vuosina 1998-2000 uudelleenjulkaistut cd:t toimivat karuna esimerkkinä siitä miten vastaavanlaisia julkaisusarjoja ei pitäisi tehdä. Vuonna 1995 menehtyneellä Rorylla ei ymmärrettävästä syystä ollut mahdollisuutta vaikuttaa uudelleenjulkaisujen toteutukseen. Suurin osa hänen tuotannostaan oli julkaistu cd:nä aiemminkin 1980- ja 1990-luvun vaihteessa Roryn manageriasioita hoitaneen veljen, Donal Gallagherin omistamalla Capo-merkillä, jolloin julkaisut noudattelivat miksaukseltaan ja soundeiltaan alkuperäisiä vinyylijulkaisuja, joskin levyjen ulkoasut jättivät toivomisen varaa.

1990-luvun lopussa Donal Gallagher tarttui yhdessä ääniteknikko Tony Arnoldin kanssa Rory Gallagherin 14 levyä käsittävän soolotuotannon kimppuun, ja saattoi kiekot BMG:n takaaman markkinoinnin ja jakelun turvin suuren yleisön tietoisuuteen. Valitettavasti kaksikko ei ainoastaan remasteroinut levyjä digitaalisesti, kuten levyjen kansiin lätkäistyissä tarroissa kerrotaan, vaan lähes järjestäen jokainen levy on miksattu uudelleen alkuperäisiä moniraitanauhoja käyttämällä, ja osa miksauksista poikkeaa hengeltään ja soundeiltaan alkuperäisjulkaisuista. On kuitenkin todettava, että uudet cd-painokset erottaa ulkoasultaankin selkeästi vanhoista versioista uudelleenmuokatun kansitaiteen puolesta. Uusille painoksille on myös ympätty ennenjulkaisemattomia bonusraitoja, jotka varmasti riemastuttavat jokaista Rory Gallagherin musiikin ystävää.

Radikaaleimmat soundilliset muutokset Rory Gallagherin uudelleenjulkaisuilla on kuultavissa levyillä Against The Grain (RCA/CAPO 107), Photo-Finish (RCA/CAPO 109) ja Jinx (RCA/CAPO 112). Against The Grainilla Gallagherin laulu on miksattu pintaan, ja kappale Bought And Sold kuullaan alkuperäistä pitempänä versiona ilman häivytystä, mutta Photo-Finishin ja Jinxin sisältämiin muutoksiin verrattuna se on vielä pientä. Mikäli alkuperäistä Photo-Finisihiä (jota ei ole aiemmin julkaistu cd:nä) leimaa ns. Kari Peitsamon Skootteri-soundi, on uudestaan miksatulle cd-painokselle loihdittu likimain stadionrockiin paremmin soveltuvat tuhdit soundit. Sen lisäksi kappaleeseen Overnight Bag on ilmaantunut ylimääräinen säkeistö, joka on editoitu pois alkuperäiseltä vinyyliltä.

Jinxin kappalejärjestys muuttui vuonna 1988, jolloin Capo/Demon Records julkaisi kyseisen Gallagher-kiekon uudelleen, lisäten sille myös originaalipainokselta puuttuvan kappaleen Hellcat. Remasteroitu cd noudattelee pitkälti Demon Recordsin julkaiseman cd:n kappalejärjestystä, mutta uudessa miksauksessa on kuultavissa instrumentteja, joita ei aiemmilla painoksilla ole kuultavissa. Gallagherin akustisia kitaraosuuksia on kuultavissa aiempaa enemmän ja osa hänen laulamistaan laulustemmoista on jätetty kokonaan pois (näin mm. kappaleissa The Devil Made Do It ja Bourbon). Myös Bob Andrewsin soittamat koskettimet erottuvat selvemmin. Vaikka Jinxin uudelle miksaukselle on ilmaantunut lisää instrumentteja, kuulostaa toteutus aiempaa ilmavammalta.

Onnistuneena ei voida myöskään pitää tuottaja Derek Lawrencen, Ritchie Blackmoren ja kumppanien loistavasta ryyppy- ja rymistelylevystä, Green Bullfrog (1972) tehtyä cd:tä The Green Bullfrog Sessions (Connoisseur Collection NSP CD 503). Cd:tä varten Lawrence on miksannut kappaleet uudestaan reilut 20 vuotta alkuperäisen session jälkeen. Levyjen soundi ja fiilis on tyystin erilainen, joskin Lawrencen kunniaksi on todettava, että uudelleenjulkaisu kulkee hivenen eri nimellä. Lisäksi cd:ltä löytyy kolme kappaletta, joita ei ole mukana alkuperäisellä vinyylillä.

The Whon tuotannon remasteroinnista voidaan olla montaa mieltä, sillä jokainen yhtyeen cd-muodossa julkaistuista levyistä poikkeaa painoksista riippuen soundillisesti. Suurin osa yhtyeen tuotannosta julkaistiin cd:nä 1980-luvun loppupuolella, eikä julkaisuista vastannut Polydor sorkkinut nauhoja. Ohuehkoista soundeistaan huolimatta juuri nämä cd-painokset kuulostavat eniten alkuperäisvinyyleiltä (kirj. huom. Polydor ei saanut lisenssejä The Whon debyyttilevyn, The Who Sing My Generation julkaisuun, jonka Virgin lykkäsi ulos cd-muodossa vuonna 1990).

Seuraavan kerran Polydor palasi The Whon tuotannon kimppuun vuosina 1995-96, jolloin yhtyeen vanha katalogi julkaistiin uudelleen (kokoelma- ja soundtrack-levyjä lukuun ottamatta) aina A Quick Onesta It´s Hardiin asti. Julkaisusarjasta vastasi Jon Astley, joka yhdessä Andy Macphersonin kanssa oli miksannut levyt uudelleen alkuperäisistä moniraitanauhoista. The Whon 1970-luvun tuotannon remasteroimisessa kaksikkoa avusti alansa legenda, Bob Ludwig. Pääpiirteittäin 1990-luvun puolivälissä markkinoille lykätyt julkaisut oli toteutettu hyvällä maulla, pysymällä miksauksissa uskollisena alkuperäislevyjen hengelle. Erityistä kiitosta voidaan antaa bonuskappaleiden lisäämisestä ja asianmukaisilla historiikeilla varustetuista kansivihkosista. Mutta olipa julkaisuille päätynyt muutamia pikkulapsuksiakin: Mm. A Quick One (Polydor 527 758-2) käytti stereonauhojen sijasta mononauhoja, ja albumilla Who Are You (Polydor 533 845-2) Jon Astley oli käyttänyt jostain syystä erilaisia kitaraosuuksia kappaleella Music Must Change. Hieman yllättäen albumin Who´s Next (Polydor 527 760-2) avausraitaan Baba O´Riley on kertynyt ylimääräistä mittaa 10 sekunnin verran.

Pari vuotta sitten Universal (joka omistaa mm. Polydorin ja MCA:n tätä nykyä) ryhtyi julkaisemaan kolmannen kerran The Whon tuotantoa cd:nä, ja vaikka Deluxe Edition-nimeä kantavat julkaisut onkin lähes poikkeuksetta laajennettu hienosti paketoiduiksi tuplalevyiksi upeine kansineen, riittää niistä nokankoputtamista. Toistaiseksi sarjassa on julkaistu albumit My Generation, A Quick One, Live At Leeds ja Who´s Next.

Shel Talmy, joka tuotti aikoinaan The Whon debyyttilevyn, My Generation (MCA 088 112 926-2), sekä omistaa levyn nauhoihin oikeudet, vastaa Deluxe Editionin uudesta miksauksesta, jonka hän on tehnyt alkuperäisistä stereonauhoista. Samalla hän on tullut muuttaneeksi tyystin alkuperäisvinyylin omaaman soundimaailman. Stereomiksauksesta puuttuu kitaraosuuksia, joita puolestaan on kuultavissa monomiksauksella. Tosin Deluxe Editionille on ruhtinaallisesti lisätty bonuskappaleiksi peräti kaksi monomiksausta.

Tänä vuonna ilmestynyt Who´s Next Deluxe Edition (MCA 088 113 056-2) ei ainakaan tee edellisiä cd-painoksia tarpeettomaksi, sillä aloituskappale Baba O´Riley on vihdoinkin korjattu julkaisemalla se alkuperäisvinyylinmukaisessa mitassa. Tarpeettomaksi ei myöskään käy vanha painos levystä A Quick One, sillä uusi versio käyttää lähteenään stereonauhoituksia, joista puuttuu My Generationin tavoin joitakin kitararaitoja.

Artikkelin alussa ehdittiin jo hieman sivuta David Bowieta, eikä vuonna 1987 Never Let Me Down suinkaan jäänyt rockin kameleontin tuotannossa ainoaksi levyksi, jonka eri painokset poikkeavat toisistaan. Vuosina 1989-92 David Bowien RCA-tuotanto julkaistiin cd:nä uudelleen (Yhdysvalloissa RYKO:n toimesta, ja Euroopassa EMI:n toimesta). Levyjen masteroinnista vastasi tuolloin Toby Mountain, joka oli saanut aikaan monin paikoin hienoa jälkeä käyttämällä alkuperäisiä moniraitanauhoja, onnistuen säilyttämään alkuperäisvinyylien autenttisuuden. Ainoastaan Young Americansin (Rykodisc RCD 10140) kohdalla itseään Dr. Tobyksi kutsuva nauhamaakari oli muuttanut levyn soundillista olemusta: Esim. kappaleessa Win David Sanbornin soittama saksofoni on miksattu keskelle, kun se alkuperäismiksauksessa leijailee raikkaasti kanavalta toiselle. Lisäksi instrumenttien ja lauluosuuksien tilavaikutelmia on muutettu, ei kuitenkaan liian radikaalisti, mutta korvinkuultavasti kuitenkin.

Heavy rockin veteraanisedän, Ozzy Osbournen viimeisin remaster-sarja on herättänyt miehen fanien keskuudessa melkoista kummastusta, sillä The Osbournes-televisiosarjan menestyksen siivittämänä Ozzy-setä on ryhtynyt kirjoittamaan menneisyyttään mieleisekseen. Tästä hyvänä esimerkkinä on vuosina 1980-83 ilmestyneiden levyjen uudelleenmulkkaaminen, joista kahden ensimmäisen kiekon sisältämät poikkeavuudet käsitellään toisaalla tekstissä. Vaikka Ozzyn vuonna 1983 ilmestyneen levyn Bark At The Moon (Epic 502042 2) uuteen remasteriin ei ole kajottu soitinosuuksia lisäämällä, on sille tehty kokonaan uusi miksaus, mikä ei ilmene kansiteksteistä. Taajuuksia on korjattu tuhdimman puoleisiksi, ja erityisesti kappaleet You´re No Different ja Centre of Eternity poikkeavat pituudeltaan aiemmilla painoksilla kuulluista versioista.

Lähes omana lukunaan pitäisi mainita täydellisyydentavoittelijat, joista ehdottomimman ykköspaikan jakavat muusikkoherrat Frank Zappa ja Robert Fripp. Kumpaisenkin omantienkulkijan levytyksien eri painoksissa on esiintynyt lieviä muutoksia aina sitä mukaa, kun äänenkäsittelytekniikka on kehittynyt eteenpäin.

Robert Frippin debyyttisoolo, Exposure ilmestyi lievien vastoinkäymisten jälkeen kesällä 1979. Vaikka alkuperäisvinyyli on loistava kokonaisuus, joka ei parannuksia kaipaisi, oli Fripp toista mieltä, kun Exposure julkaistiin sekä cd:nä ja lp:nä uudelleen vuonna 1985. Uutta painosta (E´G Jem EGCD 41) varten hän miksasi koko kiekon uudelleen, merkittävimpinä eroinaan voimakkaampi kaiun käyttö, dynaamisemmat soundit ja kappaleiden pituuserot. Lisäksi hän oli napannut alkuperäisiltä moniraitanauhoilta laulu- ja soitinosuuksia, joita ei ole originaalivinyylillä. Hämmästyttävää kyllä, näin radikaali soundimuutos ei muuttanut levyn alkuperäishenkeä. Samaa miksausta käytettiin vuonna 1989 ilmestyneellä cd-painoksella (E´G Caroline PLCD-1557). Ilmeisesti Fripp ei ollut miksaukseensa tyytyväinen, sillä vuonna 1991 ilmestyneelle painokselle (E´G Caroline EGCD 41), joka kantaa nimeä Definitive Edition, hän teki lisää muutoksia. Tällä kertaa hän käytti lisää poikkeavia laulu- ja soitinosuuksia, sekä lyhensi aiemmalla cd-painoksella yli kuusi minuuttia kestänyttä kappaletta, Water Music II, yli kahdella minuutilla.

Myös Robert Frippin johtaman King Crimsonin cd-levyissä on painoksista riippuen eroja kappaleiden miksauksissa. Vuonna 1991 julkaistussa Definitive Edition-sarjassa oli eroja aiempiin vinyyli- ja cd-painoksiin verraten, ja mm. Disciplinen Definitive Editionilta (E´G Virgin EGCD 49) Fripp oli miksannut vaivihkaa pois kitarasoolonsa kappaleesta Matte Kudasai, ja levyn Three of A Perfect Pair Definitive Editionilla kuultiin Frippin näkemys kappaleesta Sleepless Bob Clearmountainin tekemän miksauksen sijaan. Myöhemmin Fripp oivalsi, että kun levy on joskus julkaistu jossain muodossa, se ei suostuisi katoamaan, ja niinpä vuonna 2001 julkaistuille HDCD-painoksille on lisätty bonusraidoiksi myös ne kappaleet, jotka löytyvät alkuperäisiltä vinyyleiltä.

Joulukuussa 1993 syöpään menehtynyt Frank Zappa piti huolen, etteivät hänen tuotantoaan vakavasti harrastavat keräilijät pääsisi harrastuksessaan helpolla. Jos Zappan ensimmäisistä levytyksistä on julkaistu sekä stereo- ja monopainokset (aina albumiin Lumpy Gravy asti), on hänen tuotannossaan kuultavissa eroja myös sekä cd:itten että vinyylien välillä. Zappan tuotantoa on julkaistu jo neljään kertaan cd:nä, ja lähimmäs alkuperäisvinyylien soundimaailmaa on päässyt Rykon vuonna 1995 julkaisema sarja, jonka Zappa ehti itse masteroida ennen kuolemaansa.

Ensimmäiset Rykon ja Zappa Recordsin julkaisemat painokset, jotka ilmestyivät jo 1980-luvulla, sisältävät valtavia eroja alkuperäisvinyyleihin nähden miksauksiensa ja sisältönsä puolesta. Joillakin levyillä muutokset ovat hyvin vähäisiä, seuraten tarkasti alkuperäisvinyylien soundimaailmaa, kun taas muutamilla levyillä (mm. Uncle Meat ja Zoot Allures) huomaa selvästi kuinka kaikua on lisätty tuntuvasti. Zappan uudelleenjulkaistusta tuotannosta löytyy myös runsaasti kiekkoja, joihin on lisätty materiaalia, jota ei ole mukana alkuperäisvinyyleillä (mm. Hot Rats, Zappa in New York, Guitar ja Broadway The Hard Way). Mainituksi ansaitsevat tulla uudelleenjulkaisut, joiden kappalejärjestykseen Zappa on puuttunut (mm. The Man From Utopia ja Frank Zappa Meets The Mothers of Prevention), mikä on muuttanut levyjen luonnetta kokonaisuuksina.

Yhtä kaikki, em. muutokset ovat vielä pientä siihen verrattuna, mitä seuraavassa kappaleessa käsitellään…



Kalevi Heino

---