Heima - A Film By Sigur Rós

Emi 2007

Julkaistu : 1 maaliskuu 2008

Islannin rockvientituotteen paljon medianäkyvyyttä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien aikaan saanut Heima-dokumentti julkaistiin syksyllä pikapikaa myös kahden DVD-levyn myyntituotteena. Näyttävän pahvikantisen paketin ykköslevyllä on itse main feature, kehuttu 97-minuuttinen dokumentti.

Käytännössä elokuvassa on kyse Sigur Rósin kiertueesta kotikentällään. Miehet päättivät pitkän maailmankierroksen jälkeen rentoutua Islannin luonnosta nauttien, soittamalla siinä samassa parikymmentä hyvin erityylistä konserttia ympäri kotimaataan. Osa konserteista oli ilmoitettuja, osa taasen tietoisesti järjestetty luonnon keskelle kenenkään tietämättä. Mukana ovat yhtä lailla yhtyeen historian pienimmät konserttipaikat, kun samassa jättimäisin, valtava ilmaiskonsertti Reykjavikissa, Klambratunin puistossa.

Konserttipalasten lisäksi dokumentissa kuullaan puheen muodossa sekä yhtyeen nelikkoa, että mukana kiertävän Amiina -jousikvartetin neitoja. Ensimmäinen hämmennys syntyy, kun haastateltavat alkavat ammentaa puhettaan englanniksi, toki vahvasti islantilaisittain korostettuna. Sympaattisuuspisteet ovat taattuja, niin hupaisaa islanninenglanti on. Siltikin voi sanoa, että haastatteluihin olisi saanut aivan varmasti lisää syvyyttä miesten ja naisten tarinoitua omalla äidinkielellään.

Dialogiin on valittavissa tekstityspuolella englannin lisäksi monia muitakin vaihtoehtoja, suomea tai ruotsia ei valikosta löydä.

Haastattelut ovat osittain islantilaisuuden korostamista, luonnon esilletuontia, ja yhtyeen sisäisten toimintatapojen valistamista. Parhaimmillaan dokumentti on kuitenkin, kun sille loppupuolella muodostuu edes joku näkökulma, perusteltu syy tekemiselle. Patohankkeeseen ja kalatehtaan lopettamiseen mukaan mennessään yhtye kommentteineen on askelta lähempänä dokumenttitaiteen tärkeää tehtävää. Toivoa sopisi kai, että nämä mielipiteet olisivat olleet sisällytettynä dokumenttiin tarkoituksella, muuten syytä tekemiselle joutuisi hakemaan jo kauempaa. Oliko se vain sattumaa?

Toisaalta, onko sillä niin väliä? Ei kai rockyhtyeen tarvitsekaan ottaa aina kantaa. Jousisoittajat mainitsevat, että Sigur Rósissa ei ole suunnitelmia, se kai vastaa kysymykseen parhaiten.

Kiistämättä yhtye teki palveluksen isänmaalleen. Mieleen tuleekin, että niitä, joille palvelus tehtiin, ei dokkarissa kuultu. Sieltä olisi voinut hakea lisäarvoa lihan muodossa. Yhdistävänä tekijänä ja kansan aktivoijana elokuva kyllä onnistuu.

Dean DeBloisin ohjaama dokumentti on täynnä toinen toistaan hienompia asetelmia, luonnonkauniita paikkoja, joihin ei normaalina arkipäivänä rockyhtye jalallaan astuisi. Suuri osa esiintymisestradeista on löytynyt varmasti sillä perusteella, miten kamera kutakin maisemaa rakastaa. Määrätynlainen musiikkivideomaisuus ei yllätä, onhan yhtye päässyt leikkimään taiteensa tärkeimpään inspiraationlähteeseen – luontoon.

Musiikki itsessään on kuitenkin pääasia, kappaleet täyttävät suurimman osan dokkarin kestosta. Osin islanniksi, osin pseudo-islanniksi laulava Jon þor Birgisson välttää helposti tekstitysansat luoden ainoastaan mielikuvia, jotka korostuvat kuvien virratessa musiikin taustana. Musiikki ja luonto käsi kädessä toimivat, itse soittajaihmisistä ei ole edes niin kiinnostunut. Liekö se niin, että ylimaallisen musiikin kyseessä ollessa ei tahdo edes tavata tekijöitä.

Sigur Rós esiintyy niin kuin kappaleet todella olisi äänitetty luonnon helmassa. Varmasti osin niin onkin, tuskin sähköjä olisi vain harhauttamisen vuoksi vedetty generaattoreilla ympäri saarta. Miksaus on häiritsevän huolellista, tuuli ei pahemmin puhaltele. Jälkiäänitykset korostuvat akustisemmissa paloissa. Sekä DTS-, että 5.1 -miksaukset erottelevat vahvasti jyristen – myös takana. Stereoversiossa musiikki saa perinteisemmän käsittelyn. Valittavissa on myös tuottajan kommenttiraita.

Kappaleiden kerroksellisuus jää pois live-orkestraatioissa, vähentäen musiikin kiinnostavuutta, minimalistisissa sovituksissa sävellyksien yksioikoisuus ja samankaltaisuus korostuu. Lopun Reykjavik -konsertin toistava, akustisesta jumituksesta korviavihlovaan postrockiin kohoava Popplagið onkin sitä, mistä Sigur Rósissa parhaimmillaan on kyse.

Dokumentti on tehty myös kuvan puolelta mahdollisimman orkesterin näköiseksi. Puvustus on miesten omasta vaatekaapista. Yleisön ilmeitä katsastellaan keikkavideoita pitkään ja tarkastellen. Usein kamera viipyy katsojan kasvoilla odottamattoman kauan. Elokuva on täynnä avoimesti hymyileviä ihmisiä, piirre tuodaan miellyttävällä tavalla esiin. Tiedottomuus kameran olemassaolosta luo oman tunnelmansa. Samoin ajan sekoittaminen kalastajakyläkohtauksessa toimii, menneisyyden dokumentaariset pätkät luovat tehtaalle historian.

Kuvaleikkauksen muutamat lyhyet yllätykset ovat osittain omituisuudentavoittelua, pahe joka tälle yhtyeelle anteeksi annettakoon. Värit ovat realistiset, valot suurelta osin jopa kylmät. Tarkkapiirtoinen ja laadukas kuva miellyttää silmää. Autioituneita kyliä ja rappioromantiikkaa haalistuneine väreineen saadaan lisäkäsiteltyinä, kiitos jälkituotannon.

Lähimmäksi mystistä Islantia päästään kun rimur-laulutaiteilija Steindur Andersen pääsee ääneen. Miehen upea tulkinta sekoittuu bändisointiin täysin, luoden yhtyeen omasta äänestä jopa alkuperäistäkin paremman. Samoin kromaattisen marimban rakentanut hahmo nimeltä Páll on dokumentin kannalta hauska lisä, tuoden aivan oman syvyyden – tosin päälle liimatun. Ehdottomia kohokohtia on kylän marssiorkesterin liittyminen osaksi konserttikokemusta.

Kakkoslevylle on tallennettu kokonaisina ykköslevyllä jo maistellut konsertinpätkät ja lisäksi loppupuolella muitakin kokonaisia kappaleita vaihtelevista kuvauspaikoista. Lyhentämättömien kappaleiden alku- ja loppukuvina nähdään maisemia ympäriltä, sekä iloisia saarelaisten kasvoja. Yhtyeen höpinät on jätetty vähemmälle, myöskään kommenttiraitaa ei ole. Ekstroiksi on poimittu mukavahenkisiä kohtaamisia ystävien kanssa.

Levyillä on runsaasti päällekkäisyyksiä, joten katselukokemuksena koko paketti ei kenties ole vahvimmillaan yhtäjaksoisena. Siinä missä moni elokuvantekijä olisi täyttänyt kakkoslevyn ”ennennäkemättömillä kohtauksilla”, on tässä tapauksessa kyse ”laajennetuista kohtauksista”. Yksinäisenä katseltuna kakkoslevy on aivan vertailukelpoinen ensimmäisen kanssa, musiikillisilta ominaisuuksiltaan jopa parempi – vähintäänkin laajempi.

Kuluttajan sekoittamiseksi tarjolla on kahta eri versiota. Karvalakkimallissa levyjen lisäksi ei ole plärättävänä kuin nelisivuinen läpyskä, jossa kerrotaan faktatiedot kuvamateriaalista. Merkittävästi isommalla setelipinolla pääsee yli satasivuisen kuvakirjan omistajaksi.


Pisteet: 4/5


Vesa Aleksi

---