www.pop-lehti.fi


'Musiikki

on elämän

ääniraita'

Alkuun Nettikauppa Keskustelu Artikkeliarkisto Yhteystiedot
   

 

Sisältö:

Alkuun

Nettikauppa

Keskustelu

Artikkeliarkisto

POP-lehti

POP-Kirjat

Yhteystiedot

 

 

 

Levyarvostelut 4/02

Elonkorjuu: Harvest Time (Emi 1972 / 2002)

En ole kovinkaan yllättynyt Elonkorjuun Harvest Timen julkaisemisesta cd:nä – pikemminkin siitä, että se julkaistaan vasta nyt. Onhan kyseessä vinyylinä Suomen arvokkain keräilylevy (mistä parhaimmillaan maksettu n. 1500 euroa!), josta on ehditty ottaa myös pari bootleg-painostakin.

  Tuskin kenellekään tarvitsee vakuuttaa, että kyseessä on loistava proge-levy. Ehkä ylistää sopii siis vaikka yhtyeen laulaja-kitaristi Jukka Syreniuksen lyhyttä kansiteksiä. Siinä Syrenius oikoo suomalaisen rockin historiaa kahdessakin asiassa: Ensinnäkään Chrisse Johanssonila ei ollut mitään tekemistä albumin tuottamisen kanssa, vaan vastuu oli yhtyeen ja Syreniuksen käsissä. Ja toiseksi, Elonkorjuun biisien sanoittaja ei ollut Eero Saarinen, vaan Heikki Lajunen. Kolmekymmentä vuotta albumin ilmestymisen jälkeen kunnia on siis annettu heille, joille se kuuluu!

  Levyn soundit ovat kelvot, mitä tuskin voi sanoa bootleg-painoksista. Pientä kritiikin poikasta pitää silti pitää hengissä: suotavaa näet olisi ollut, että levylle olisi lisätty bonuksena v. -71 Popmestarit -kokoelmalla julkaistu Where´s The Rising Sun. Tällä pienellä lisäyksellä olisi tullut julkaistua saman tien yhtyeen koko levytetty tuotanto. Mutta hyvä että näinkin. * * * *


Rauli "Badding" Somerjoki: Iso lemmen pala (Love 2002)

Kunnioituksena Elviksen kuoleman 25. vuosipäivälle Siboney on julkaissut Love-sarjassa kokoelman Baddingin levyttämiä Elvis-kappaleita.Tai jos saivarrellaan, niin kappaleita jotka Elviskin on levyttänyt, sillä monet biiseistä ovat vanhoja klassikoita, joista mr. Presley on tehnyt joskus oman cover-versionsa. Irrallisena lisänä 20 biisin kokoelmalla on suomen- ja englanninkielinen versio Baddingin itsensä tekemästä kappaleesta Valot. Että mitäkö tekemistä tällä on Elviksen kanssa? No ei sen enempää, kuin että tätä kappaletta parivaljakko Numminen-Somerjoki yritti aikoinaan saada tosisaan saada Elviksen levytettäväksi, harmikseen vain epäonnistuen tavoitteessaan.

  Ajallisesti Baddingin levytykset ajoittuvat vuodesta 1970 aina vuoteen 1985. Yksi aiemmin julkaisematon raitakin levylle mahtuu: kyseessä on 23.8.70 nauhoitettu Ruisrock-live kappaleesta Mun sormuksein. Tulkinta on aika rosoinen ja kappale kuulostaa suurinpiirtein partakoneella nauhoitetulta, mutta oma musiikkihistoriallinen mielenkiintonsa tässäkin versiossa on. Tietenkin samainen kappale löytyy levyltä myös loistavana studioversiona.

  Em. lisäksi levyltä löytyvät mm. kappaleet Oi kuu (kahtena eri versiona), Tällainen hupsu, Suukko vain, Mä jäin kii ja Aamuöiseen sateeseen. Viimeksi mainitusta kappaleesta muuten ei ole kukaan koskaan levyttänyt suomentaja Lauri Kojon siihen tekemää viimeistä säkeistöä, joka aikoinaan Baddingin versiosta jätettiin pois ilmeisestikin singlen rajallisen aikamäärän vuoksi. Mielenkiintoista olisi tietää, että löytyisikö jostain arkistojen kätköistä Baddingin julkaisematon tulkinta koko kappaleesta. No arvailuista takaisin arvostelun pariin levyä varsin päteväksi kokoelmaksi kehumaan. * * * *


Magnus Uggla: Klassiska mästerverk (Sony 2002)

Magnus Ugglaa on tituleerattu Ruotsin rääväsuuksi.Minusta hän kuulostaa (ja näyttää) pikemminkin Ruotsin Kirkalta, tosin sillä erotuksella, että hänen kappaleensa ovat periruotsalaiseen tapaan duurivoittoisia, mitä ei suomalaisesta vertauskuvastani voi sanoa.

  No niin tai näin, joka tapauksessa mieheltä on ilmestynyt kokoelma-tupla, joka sisältää kappaleita aikaväliltä 1975–02. Luulinpa tutustuvani totaalisesti tuntemattomaan kokoelmaan, mutta ainakin kappaleen Jag mår illa kohdalla muistin varmuudella mainitun biisin soineen Suomessakin aikoinaan kiitettävästi. Kappale on vuosikertaa -90, mutta muiden Ugglan kappaleiden lailla sillä on paheksuttava tapa tarttua nopeasti mieleen.

  Ugglaa olisi helppo kritisoida yksinkertaisten ja liikaa toisiaan muistutavien kappaleiden tekemisestä. Mutta sen sijaan tyydyn ylistämään häntä, ainakin kokoelman uudemman tuotannon osalta, kansanomaisten duuribiisien luomisesta, jossa yhdistyy näppärästi perinteinen ruotsalainen pop-iskelmä ja Ugglan persoonallinen luomistyyli. Vanhempien kappaleiden kohdalla ei voi välttyä ajatukselta, että Ugglan innoittajana on toiminut tuon ajan uuden aallon bändit. Tämän aikakauden osalta tuotantoa voisi kutsua tasoltaan tyydyttäväksi. Mielenkiintoinen ja energisyyttä pursuava pop-iskelmä -kokoelma! * * * *


Bah Samba (Estereo Records 2002)

Bah Samba on brittiduo, joka on imenyt musiikillisia vaikutteita lattarijazzista aina moderniin tanssipoppiin saakka. Lähtökohdiltaan levy herättää mielenkiinnon, mutta tutustuminen albumiin osoittautuu vähintäänkin pettymykseksi. Musiikki on melodisesti varsin köyhää konemusiikkivoittoista tanssipoppia, jota ei pelasta edes paikoin kieltämättä varsin tyylikkäiltä kuulostavat puhallinsoittimetkaan.

  Muutama hitaampi numerokin levylle on mukaan kelpuutetu. Tähän sarjaan lukeutuvat Drifting ja Pass It On ovatkin ehdottomasti levyn parasta ja melodisesti rikkainta antia ja edustavat musiikillista linjaa, jota koko levyn olisi ollut syytä kulkea. Tällöin lopputulos olisi ollut likipitäin loistava. Nyt kokonaisuus on varsin puuduttava, harmaaseen massaan eksyvä. * *


Cicala-Mvta: Deko-boko (Tropical Music 2002)

Tämä on ihmeellinen levy: itsellesi täysin tuntemattoman japanilaisen bändin poikkeuksellisen tyylikkäästi ja taitavasti tehty jazz-levy. Eikä mitään väritöntä klubijazzia, vaan hillitöntä avantgardea, joka antaa koko termille kokonaan uuden ulottuvuuden.

  Enemmistö Cicale Mvtan kappaleista on yhtyeen klarinetisti Ohkuma Watarun sävellyksiä, joka toimii myös levyn tuottajana. Ei siis ihme, että pääosaa levyllä esittää klarinetti, jonka seuraamana muut seitsemän soittajaa kulkevat tyylikkäästi eteenpäin.

  Levyn karnevaalimainen lähtölaukaus aloittaa tyylikkään jazz-putken, joka ei varmasti jätä kuulijaansa kylmäksi. Musiikki hakee vertaistaan ja tuskin etsimälläkään sitä kovin helposti löytää.

  Levyn matkatessa puoleenväliin kokeellinen jazz saa yhä moniulotteisempia piirteitä kappaleessa Sorry For Falling In Love With You!, jossa jazz, kansanmusiikki ja psykedelia käyvät keskinäistä kamppaluaan. Ei tällaista musiikkia ole olemassakaan!

  Tämän jälkeen järkensä menettänyttä kuulijaa paapotaan parilla helpommalla kappaleella, jonka jälkeen sävelet ryhtyvät taasen kapinaan. Levyn kahdeksanminuuttinen Albert Ayler Medley muodostuu suoranaiseksi jazzin ja sirkusmusiikin sylipainiksi.

  Kerrassaan pakollinen hankinta niin jazzin kuin avantgardenkin ystäville. Ehdottomasti! * * * * *


Tapani Kansa: Salaisuudessain (BMG 2002)

Liki kymmnen Sony-yhteistyövuoden jälkeen Tapsa on palannut takaisin Bluebirdin suojiin, joka nykyisellään tosin on enää BMG:n alamerkki.

  Levy-yhtiön vaihdos tuskin jää huomammatta, sillä sen verran rohkeita tyyliuudistuksia Kansa on musiikissaan tehnyt.Pääosa kappaleista on tehty yhteistyössä Aikakoneesta tuttujen Sanin ja Alexin kanssa. Vastoin odotuksiani lopputulos on kerta kaikkiaan loistava. Odotin tyhjänpäiväistä koneiskelmälevyä, sain melodisen ja tyylikkäästi tuotetun albumin. Cd:n, jossa Kansan upeat tulkinnat fuusioituna mm. Sanin ja Alexin tekemiin kappaleisiin synnyttävät ehdottomasti tämän vuoden upeimman kotimaisen iskelmälevyn.

  Tyylikkäimmin levyllä toimivat kappaleet Jos sinä lähdet pois, Joutsenet ja Voin yhä uudelleen rakastua; joissa Kansan tulkintataidot pääsevät oikeuksiinsa. Rytmikkäimmissä kappaleissa taasen liikutaan vaarallisesti jossain kabaree-iskelmän ja 70-luvun lopulta tutun diskohumpan välimaastossa, mutta onnekseen kappaleiden juuret takertuvat vahvemmin kuitenkin ensiksi mainittuun.

  Kansan tulkintojen ohella tyylikkäästi tehdystä levystä korviani miellyttää erityisesti akustisen kitaran merkittävä osuus soitoissa sekä Sanin upeat taustalaulut, jotka sopivat loistavasti Tapanin äänen kanssa yhteen. * * * * *


Erik Lindström: Vanhaan malliin (Emi 2002)

Vanhaan malliin -cd-tuplalle on koottu yhteen kaikki Erik Lindströmin Emi-levytykset vuosilta 1969–71. Mukaan on otettu kaikki ne Emi-levytykset, missä Lindström on mukana joko muusikon tai orkesterinjohtajan ominaisuudessa. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtä singleä sekä neljää lp:tä kokonaan ja yhtä osittain.

  Lindström on yksi maamme mielenkiintoisimmista muusikoista, mitä ei valitettavasti tämän kokoelman perusteella kuitenkaan voi päätellä. Ykköslevyn enemmistö koostuu varsin tylsistä Vanhaan malliin (siltä osin kuin Erik levyllä on mukana) ja Vanhaan malliin 2 -albumeista sekä hieman lupaavammista kahdesta Martti Innasen singlebiisistä sekä Humppa USA -levystä, joka jatkuu kakkos-cd:llä. Tätä seuraa Finnish oom-pah sound, joka sisältää samat äänitykset edellisen levyn kappaleista, mutta instrumentaaliversioina. Tätä seuraa vielä Antaa mennä vaan ­-albumi, varsin keskinkertainen sekin.

  Myönnetään, kulttuuritekohan tämän levyn julkaisu on. Mutta levyn aikajaksa on varsin mielenkiinnoton ja kokoelma samaan aikaan liian yksipuolinen että linjaton julkaisu. Kaiketi säveltäjä itsekään ei kokoelman teosta ole koko sydämellään iloinnut. »Musiikki, joka on tälle kokoelmalle tallennettu ei varsinaisesti edusta sitä tyyliä, johon minut liitetään. Tällä alalla työskennellessä saa kuitenkin usein tehtäväkseen hyvin erilaista musiikkia ja tämä on yksi niistä», maestro kirjoittaa levyn kansitekstissään. * *


Kikka: Hitit (Poptori 2002)

Kerrassaan karmivaa kuunneltavaa. Kikan kertakäyttöiskelmät tehtiin aikoinaan sentään ajan kanssa ja ammattitaitoisesti tuottaen. Ja nyt näistä kappaleista on tehty hätäisesti kyhätyt "tavaratalosoundeilla" varustetut versiot. Aika on ajanut ohitse. Onneksi. *


Hannele Lauri & Spede Pasanen: Naisen logiikkaa (AXR 2002)

80-luvun Spede-showsta tuttujen Naisen logiikka -sketsien parhaimmisto on koottu cd:ksi. Tuloksena on 76 minuuttia nokkelaa huumoria eikä sen arvoa heikennä kuvan puuttuminen (joka näissä sketseissä ei ole kovinkaan merkityksellinen). Itse asiassa kuvan puuttumista enemmän kolkkoutta sketseissä aiheuttaa se, ettei niihin sisälly nauhoitettua naurumekkalointia, mitä televisioversioissa oli. Huumorin toimivuudesta huolimatta levyn kuunteleminen yhdessä erässä on aika puuduttava kokemus, joten jako kahteen tai kolmeen kertaan lienee suositeltavaa.

  Sketsien lisäksi levyltä löytyy Speden puheista koostettu renkutus This is humor, nimittäin!, jolle tosin on vaikea löytää yhtymäkohtia levyn pääideaan. Puhumattakaan sitten toisesta kappaleesta Uuno on nro 1(remix), joka on täysin irrallinen ja kokonaisuutta rikkova kappale levyn lopussa. * * *


Jean S.: Kesämies (Edel 2002)

Yli kymmenen vuoden ikäiseksi vanhentunut Jean S. jatkaa uudella albumillaan covereiden parissa. Uudella levyllä uuden versionsa saavat mm. Mombasa, Kun Chicago kuoli ja Kalajoen hiekat.

  Soitto on taidokasta ja uudet versiot pääpiirteittäin mielenkiintoisia. Samalla yhtyettä kuitenkin vaivaa ainakin paikoittainen ilmeettömyys ja värittömyys. Ehkä parhaiten yhtye toimii avausrai­dalla Kesäkatu, jossa soittajien ammattitaito ja monipuolisuus puhkeaa kukkaansa. Mielenkiintoinen on versio myös kappaleesta Tahdon rakastella sinua, joka tuskin voisi enempää poikeata alkuperäisversiosta. Kappaleiden vertaaminen originaaliversioihin on tietenkin suuri virhe, muttei siltä voi kaikissa tapauksissa välttyä, joka koituu myös joidenkin biisien rasitteeksi.

  Kokonaisuutena levy on kohtalaisen mielenkiintoinen, mutta lisärohkeudella sovitusten suhteen lopputulos voisi olla vielä parempi. * * *


The Renegades: Hits (Poptori 2002)

The Renegades on palannut takaisin. Ja onpa yhtye ehtinyt studiollekin, tuloksea Hits, joka on kokoelma yhtyeen vanhoja hittejä uusina versioina.

  Alkuperäisversiot ovat tietenkin omaa luokaansa, mutta hitto, huomaan kuitenkin pitäväni näistäkin versioista enemmän kuin laki sallii. Liki neljäkymmentä vuotta alkuperäisversioiden jälkeen Cadillac, Seven Daffodils ja neljätoista muuta kappaletta sujuvat Brownilta ja kumppaneilta yhä tyylikkäästi. Sovitukset on tehty huolella ja kaikki muutkin levyntekoon osallistuneet ovat hoitaneet työnsä kunnialla. Paitsi kansi on hiton mielikuvitukseton ja tyylitön. Pakkohankinta The Renegadesin ystäville. * * * *


Träd Gräs och Stenar: Ajn schvajn draj (Silence 2002)

Vuosina 1967–72 aktiivisimmillaan vaikuttanut Träd Gräs och Stenar (aik. International Harvester) on palannut uuden levyn voimin. Av Schvajn Sraj on tyylikkäästi tehty levykokonaisuus, joka saa kuuntelijan epäilevän levyn uutuutta, sen verran 70-lukulaisilta levyn psykedeeliset soundit kuulostavat.

  Levyn peruslinjan muodostavat melodisesti rauhalliset ja usvaiset kappaleet, jotka toimivat pitkälti kokoonpanon kahden kitaristin ehdoilla.

  Ehkä tietyntasoinen soundillinen samankaltaisuus häiritsee paikoittain levyllä, mutta toki peruslinjastakin otetaan rohkeita irtiottoja levyn jälkipuoliskolle tultaessa. Enkä tarkoita tällä vain juoppokuorotunnelmaa tavoittelevia Inget 1 ja Inget 2 -kappaleita (sama sävel, jonka Hector aikoinaan levytti Suomessa nimellään Ei mittään), vaan myös yhtälailla albumin mielenkiintoista nimikkokappaletta Ajn scvajn draj, joka loistumainen laulu ja usvaiset kitarasoundit takaavat kappaleen syöpymisen mielen syövereihin. Vaikuttava ja vakuuttava levy. * * * *


Bruce Springsteen: The Rising (Sony Music 2002)

Pomo on palannut takaisin The E Street Bandin kanssa. Tiimin edellisestä studiolevystä Born In The USA onkin ehtinyt kulua jo huikeat 18 vuotta.

  Uuden albumin kappaleiden tuntojen yksi keskeimmistä synnyttäjistä on ollut syyskuun 11. päivän tapahtumat. Mukana on mm. levyn päättävä tyylikäs My City Of Ruins, jonka pomo esitti useissa terrori-iskujen jälkeisissä hyväntekeväisyystilaisuuksissa. Yksi maailmanhistorian synkimmistä päivistä on läsnä myös kappaleissa Into The Fire ja The Rising. Ensiksi mainittu on lämpimät folkmaisesti ja jykeväksi pop-biisiksi kehittyvä kappale, jälkimmäinen periamerikkalainen rallatus lallatuksineen. Maininnalla levyn viidestätoista kappaleesta huomioitakoon myös avausraita Lonesome day, mieleenpainuva, joskin varsin perus-springsteenmainen kappale. Ehkä levyn tyylikkäin kappale on kuitenkin Waitin´ on a sunny day, jossa varsinkin sovitus viuluosuuksineen on hiton upea. Paljoa ei häviä myöskään Worlds apart, melodinen eteenpäin kulkeva pop-kipale tyylikkäällä kitaroinnilla ja ärsyttävällä "lalatuksella" varustettuna.

  Levyllä riittää tyylikkäitä kappaleita, mutta valitettavasti viidentoista biisin joukkoon mahtuu myös liuta varsin keskinkertaisia tuotoksia. Kokonaisuutena siitä huolimatta kiistatta yksi vuoden upeimmista levyistä. * * * *


Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (Poko 2002)

En ymmärrä mikä pakkomielle Ismolla on tehdä jokaisesta levystä edellistä vaikeampi. Vai onko kyse vain kunnianhimon kasvusta? Uudella levyllään Ismo haistattaa vitut rockille, tai ainakin hylkää sen lähtiessään kulkemaan kohti uusia teitä matkaseuranaan moderni kansanmusiikki. Levyn yleisilme on melankolinen sekä herkkä ja sitä värittävät tyylikkäästi kunnianhimoinen soittajajoukko, joiden instrumenttivalikoimasta löytyy niin viulua, huilua, torvea kuin sahaakin.

  Rytmillisesti levy etenee rauhallisesti, mitä nyt paikoin jossain Maailmanparantajassa mukaan otetaan melodista riehaa, josta palataan pikaisesti takaisin musiikin rauhanmaahan. Samalla kaavalla levy kulkee eteenpäinkin; väliin pieniä melodisia hyppyjä havahduttamaan kuulijansa. Mahtipontisuuden huippu saavutetaan kappaleessa Kullankaivajat, josta pääkiitos Ville Kankaan jousikvartetille sekä kolmen hengen mieskuorolle. Luontevasti(?) kappaletta seuraa levyn pelkistetyin kappale Tulessamakaaja, jossa ainoa instrumentti on Samuli Laihon soittama akustinen kitara.

  Vaikka kokonaisuutena levy on vaikeasti lähestyttävä, niin loppupeleissä Ismo lunastaa jälleen luottamuksensa musiikkinsa ystävien korvissa luotuaan yhden tämän vuoden persoonallisimmista levyistä. Erikoismaininta levyn upeille synkille kansille. * * * *


Mad´House: Absolutely Mad (Foundation 2002)

Uudella pitkäsoitollaan hollantilainen hittiryhmä Mad´House veivaa läpi Madonnan suurimmat hitit. Mukana on kaksitoista kappaletta sekä kaksi videoraitaa (Holiday ja Like A Player). Kappaleet on tyylikkäästi tehtyjä ja varmastikin Madonna-fanien mieleen. Mutta mikä näissä versioissa on niin persoonallista, että antaa aihetta kokonaisen cover-levyn tekoon? Kaikissa uusintaversioissa lähtökohtana tulisi mielestäni olla uusien ulottuvuuksien löytäminen kappaleisiin. Tämä levy ei niitä löydä, vaan tyytyy matkimaan originaaliversioita aivan liian pitkälle. Myöskään videoraitojen tekninen taso ei vastaa nykyajan haasteisiin, vaan edustaa sitä laatua, jota totuttiin näkemään 90-luvun alkupuoliskolla ensimmäisten cd-rom-levyjen yhteydessä. Kenties kuitenkin hyvä lisä Madonna-keräilijöiden cover-kokoelman jatkoksi. * *


Kondo: Mondo Head (Sony 2002)

Kodo on Suomessakin viime vuoden joulukuussa pari keikkaa tehnyt kunnianhimoinen japanilainen lyömäsoitinyhtye, joka on ehtinyt urallaan julkaista jo useita pitkäsoittoja.

  Harvoin sitä tulee törmänneeksi näin alkukulttuurilliselta kuulostavaan maailmanmusiikkilevyyn, kuin mitä Kodon Mondo Head on. Ja tämä vain positiivisessa mielessä.Levy on rytmillisesti piristävä, mutta samalla mysteerinen kokonaisuus. Ja taatusti massasta poikkeava albumi.

  Lyömäsoitinten kanssa saumattomasti yhteistyössä levyä johdattaa eteenpäin fantastinen joukumainen laulu, joiden alkuperää jäljittäessään kuuntelija hyvinkin saattaisi Japanin sijaan eksyä yhtä hyvin Lappiin kuin eteläiseen Afrikkaankin.

  Tämä levy on nimenomaan kokonaisuus, ei mikään kappalekokoelma. Ja osa tätä kokonaisuutta on fantastisen levyn ohella sen yhtä fantastiset kannet, joiden maalaustaide saa taas kerran haikailemaan suurikantisten vinyylilevyjen perään. * * * *


Guava: Aalto (Poko 2002)

Jaahas, mikäs Pokon uusi verovähennysbändi tämä nyt on? Ei tämä nyt niin pahalta kuulostakaan: kappaleet ovat keskinkertaisia, joitakin voisin kutsua jopa tyylikkäiksi, kuten yhtyeen helmikuisella debyyttisinglellä jo julkaistuksi tullutta Galaksia. Kappaleet ovat varsin simppeleitä, mitä ei pidä lukea pelkästään negatiiviseksi asiaksi. Sen sijaan sovitusten yksinkertaisuus ja paikottainen lauluäänen liikakäsittely voidaan lukea levyn puutteisiin. Ehdottomasti levyn paras veto on ollut Marja Teittisen pestaaminen taustalaulajaksi pääosaan kappaleista. Hänen panoksensa levyllä pelastaa paljon, etenkin avausraidalla Kertosäde se kuulostaa enemmän kuin loistavalta, vaikka kappale sinällään on varsin mitäänsanomaton. Lupauksia antava, joskin valitettavan ontto levy tämä on. * *


Mamba: Meille vai teille (Warner Music Finland 2002)

Mamba näyttää uudistuneen sitten viime kuuleman enemmän kuin radikaalisti. Ja täytyy sanoa, että lopputulos ei ole hassumpi. Pitkin kesää radioissa on soinut taukoamatta Vielä on kesää jäljellä. Se onkin levyn suurin inhokki, siirappinen pop-biisi, jonka liikasoiminen on tehnyt siitä vastenmielisyyttä herättävän laulun. No, tämä ei ole Mamban vaan radiotoimittajien vika.

  Levyn yleishenki on em. biisiä paljon kunnianhimoisempi. Vaikka yhtye laulussaan Apinoiden planeetta kysyykin "kuka hullu haluaa elää 70-luvun uudelleen", niin juuri tuolta vuosikymmeneltä levy on selvästikin imenyt itseensä sovituksellisia vaikutteita.

  Juuri sovitukset ovatkin levyn parhaiten toteutettu osa-alue. Trumpetit, pasuunat ja saksofonit sopivat täydellisesti Vaaran lauluihin ja antavat levystä kunnianhimoisen kuvan tänä harmaan konemusiikin aikakautena.

  Lyyrisesti levy jatkaa tutulla Mamba-linjalla, jolle ominaisia piirteitä ovat menneisyyden kaipuu ja kaihoisuus, "Uskoo ken tahtoo rakkauteen, uskoo ken tahtoo - minä en", kuten levyn päättävä jopa jazzimaisia piireitä sisältävä Uskoo ken tahtoo päättyy. * * * *


Jan Hammarlund: Grässtrån och Gatsten (Skördemåne Records 2002)

Olen aidosti iloinen törmätessäni sellaisiin 70-luvun ruotsalaisen progg-musiikin esittäjien uusiin levyihin, joiden musiikissa kantaaottavuus ja melodinen persoonallisuus ovat vuosien saatossa säilyneet. Ehdottomasti tyylinsä edelläkävijöihin lukeutuvan, Suomessa valitettavan tuntemattoman Jan Hammarlundin uusi albumi Grässtrån och Gatsten on juuri tällainen levy.

  Lauluissaan Hammarlund ottaa kantaa niin syyskuun 11. päivän tapahtumiin kuin eurooppalaisiinkin epäkohtiin, mm. vuoden -02 EU:n Göteborgin huippukokouksen yhteydessä tapahtuneisiin kansalaisaktivistien pitätyksiin.

  Soittajajoukon puolesta albumi on varsin pelkistetty, mutta toisaalta taasen mm. Hammerlundin ja Malvina Reynoldsin tekevät sävellykset kenties pääsevätkin juuri tässä muodossa parhaiten oikeuksiinsa.

  Tyylikäs poliittinen levy, joka ei missään tapauksessa ole mitään nostalgiaa, vaan tiukasti mukana tämän päivän maailman tapahtumissa. * * * *


Willie Nelson: Revolutions Of Time (Sony 1995/2002)

Countryn elävän legendan Willie Nelsonin tripla-cd-kokoelma Revolutions Of Timejulkaistiin alunperin jo vuonna 1995. Nyt levystä on otettu uusi, aiemman longboxin korvaava tavallisen cd-kotelon kokoinen versio.

  Kokoelma sisältää kuusikymmentä miehen levytystä aikaväliltä 1975–93. Suurimmat tuon aikajakson hitit löytyvät ykkös-cd:ltä, kakkos-cd:n koostuessa lähinnä duettokappaleista, joissa mestari tunnelmoi mm. Bob Dylanin, Dolly Partonin ja Ray Charlesin kanssa. Kolmos-cd taasen sisältää kokoelman uudempaa ja samalla tuntemattomampaa tuotantoa.

  Paljon kelpo tavaraa kokoelmalta on pitänyt jättää vielä poiskin, mutta tälaisenaankin levy riittänee tuottamaan suurta iloa vannoutuneemmallekin Nelson-fanille. Kansibookletin olisi tosin voinut tehdä sen verran pienemmäksi, että se olisi mahtunut cd-muovikoteloon sen sijaan, että sitä pitää säilyttää pahviboxissa levyn vieressä. * * * *


Menolippu Mombasaan (Warner Music Finland 2002)

Olenkohan eläessäni törmännyt epätasaisempaan ja tyylirikkonaisempaan kokoelmaan? Samalla levyllä musisoivat mm. Him, Tapani Kansa, Trio Niskalaukaus ja Taiska. Huh huh.

  Sillisalaattimaisuudestaan huolimatta Menolippu Mombasaan -sound­trac­killa on kuitenkin joukko ihan mielenkiintoisia kappaleita. Denigraten versio Mombasa -biisistä on vähintäänkin loistava, Verenpisaran Rasputin ei sekään paljoa edelliselle häviä. Ehdottomasti hämmentävintä antia levyllä kuitenkin edustaa Jacks Of All Tradesin ja Frederikin yhteinen raskas rock-versio biisistä Jos jotain yrittää. Mikään hyvä versio tämä ei kuitenkaan ole, joskin sen mennen tullen alittaa vielä Amorphisin Kuusamo. Hauskimman coverin titteli levyllä kuuluu ehdottomasti Diablolle, jonka örinäversio Abban Dancing Queenista on vähintäänkin perin omalaatuinen.

  Vanhoja originaaliversioita levyiltä löytyy pari kappaletta, molemmat piiloraitoja levyn lopussa: Taiskan versio nimikkokappaleesta sekä Tapani Kansan hölkkä R-a-k-a-s.

  Vaikka irrallisina kappaleina jotku esityksistä ovat ihan kelpoja, niin kokoelmana levy on melkoista kertakäyttötavaraa. Etenkin pätkät Mombasa -sävelestä pitkin levyä koettelevat ärsyyntymiskynnystä. * *


Endstand: Never Fall Into Silence (Day After Records 2002)

Kuuden vuoden ikäiseksi kasvanut hard­core-bändi Endstand on kehittynyt harvinaisen taitavaksi yhtyeeksi. Never Fall Into Silence on järjestyksessä yhtyeen kolman pitkäsoitto, jonka on kustantanut tsekkiläinen Day After Records. Levy kuuluu tulleen nauhoitetuksi ja miksatuksi kuudessa päivässä, mitä ei sikäli uskoisi, että lopputulos on huoliteltu ja taidokkaasti toteutettu. Taso on täysin jotain muuta kuin noin neljä vuotta takaperin, jolloin olen yhtyeen musiikkiin viimeksi tutustunut. Tosin tuolloin levyt taidettiin tehdä kuuden päivän sijasta kuudessa tunnissa.

  Tänä päivänä viisimiehisen Endstandin soittimet ovat jopa tasapainossa keskenään, rämistely on muuttunut kulkevaksi rockiksi ja sanoistakin saa jopa selvän. Yhtye on kasvanut klubikelposeksi bändiksi, joka tuskin jää yhdeltäkään levyn kuulijalta huomaamatta. Tyylilajinsa huippua. * * *


Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa (BMG 2002)

Ultra Bran hajottua yhtye jakaantui kahteen merkittävään osaan: Kerkko Koskisen soolouraan ja nelihenkiseen Scandinavian Music Groupiin, jonka kaikki jäsenet ovat UB:sta tuttuja. Etenkin jälkimmäisen kohdalla kyse ei kuitenkaan ole mistään jatkumosta UB:lle, vaan ammattimuusikoiden rakentamasta uudenlaisesta melodisesta pop-yhtyeestä. Pääosa yhtyeen kappaleista on Joel Melasniemen säveltämiä ja kaikki tekstit laulaja Terhi Kokkosen käsialaa.

  Levyn lyriikat ovat omalla tavallaan jännittäviä, mutta melko mitäänsanomattomia, jotka pohjautuvat enemminkin hokemiin kuin musiikillisiin tarinoihin. Kappaleiden sävellykset ovat sinällään ihan mukavia, joskin biisien välinen tyyliero on varsin kapea.

  Paljon puutteista peittyy kuitenkin tyylikkäiden sovitusten ja Kokkosen upean äänen alle, jotka nostavat yhtyeen ehdottomasti kotimaisten pop-yhtyeiden kärkikaartiin. Tyylillisen suppeuden kirouksesta huolimatta levyltä ei löydy yhtäkään täytebiisin makua jättävää kappaletta, vaan irroitettuna jokainen esityksisä toimii hyvin. Levyä parhaiten myyväksi hitiksi ennustan kappaletta Minne katosi päivät, jonka kertosäkeen sävel Kokkosen laulamana kuulostaa kerrassaan upealta. Taito ja tyyli yhtyeellä on hallussa,vielä kun löytyisi ripaus lisää värikkyyttä. * * * *


The Nighthawks: Live Tonite! (Ruf Records 2002)

V. -72 perustettu bluesrock-bändi The Nighthawks jaksaa puurtaa musiikin parissa. Tosin levytystahti on hiipunut roimasti 70-80-lukujen vaihteen vuosien, jolloin bändiltä ilmestyi parhaimmillaan kolme pitkäsoittoa vuodessa.

  Yhtyeen edellisen studiolevysät Pain & Paradise on kulunut jo kuusi vuotta. Kolme vuotta takaperin ilmestyi Live in Europe ja livetunnelmissa jatketaan uudellakin levyllä Live Tonite!

  Live-nauhoitusten taso on nykyään sitä luokkaa, että siltä osin levystä ei moitittavaa löydy. Ja tuskinpa kukaan rohkenee yhtyeen ammattitaitoakaan kyseenalaistaa. Jonkinasteinen tylsyys levyä silti vaivaa; mitä sellaista tämä tarjoaa, jota ei aikaisemmin olisi jo kuultu? Vastaus: Ei mitään. Kuitenkin ihan rento kuuntelulevy ja onhan Mark Wennerin ääni kerrassaan upea. * * *


Rattle: Sinun tähden (Low Frequency Records 2002)

Arvostelujen kannalta sarjassamme "pirullisimpia levyjä". Periaatteessa kaikki on kunnossa: soitto ja laulu on ihan ok, kuten sävellykset. Mutta kaikki on niin tavanomaista, että mistään on vaikea sanoa oikein mitään. Sanoituksissa on tavoiteltu "jaanarinnemäistä" tyyliä: pientä huumoria ja rumia sanoja sopiviin ja sopimattomiin väleihin havahduttamaan kuulija.Ei vetoa! Levyn ainoa pullamössöstä esiin nouseva kappale on Rakkauslaulu luusereille, joka on ihan kelpo pop-biisi. * *


Kaseva: Silloin kun / Kun maailma elää (Siboney 2002)

Siboneyn Love-sarjan 24-bittisesti masteroidut cd:t saavat jatkoa legendaarisen Kaseva-yhtyeen klassikoista Silloin kun (-74) ja Kun maailma elää (-76). Cd-formaatissahan nämä levyt on julkaistu jo kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt uuden äänenkäsittelyn ohella levyihin on liitetty mukaan Timo Kanervan kansitekstit sekä kaksi aiemmin julkaisematonta live-bonusta. Silloin kun -levyllä livet ovat kappaleista Striptease tanssija ja Tyhjää, Kun maailma elää -levyllä taasen Turhaan mua huudat ja Pena. Kaikki livebiiseistä ovat peräisin Pop Liisa -tv-ohjelmasta vuodelta 1976. Jo aiemmilla cd-versioilla oli näiden uusien painosten lailla molemmilla levyillä mukana bonuksena kaksi singlebiisiä: ensimmäisellä Mari ja Isomahamies, jälkimmäisellä Ujo ja Ikävä.

  Kasevan klassikkobiisit, joihin em. lisäksi lukeutuu mm. Vanha mies ja Joku jota rakastan, ovat ilman muuta ansainneet tyylikkään cd-masteroinnin. Tämän tasoinen bändi ja tämän tasoinen uusintajulkaisutyö ei jätä kritiikille sijaa. Tässä vaiheessa maininnalla huomioitakoon myös Kasevan comeback. Yhtyeessä musisoivat edelleen kaikki sen alkuperäisjäsenet, lukuunottamatta muutama vuosi takaperin kuollutta Asko Raiviota. * * * * *


Professori Heikerö:

Alkoholistit areenalla (Kärppä 2002)

Jaahas, vanhoja klassikoita (mm. Satulinna, Ajetaan tandemilla ja Satumaa tango) "huumoriversioiksi" muutettuina sekä liuta uusia biisejä. Laatu on samaa tasoa kuin varhaisteinien huumorilla. Kukahan tätäkin levyä ostaa? *


V/a: Hittimarkkinat (BMG 2002)

Jos nyt välttämättä haluaa radioiden loppuunkuluttamat iskelmät vielä yhtenä kokoelmana, niin ehkä tämän 20 biisin levyn hankinta on paikallaan. Kieltämättä levy antaa myös hyvän kosketuksen iskelmän nykytilaan, joka on surkea, joskin noususuuntainen eikä täysin toivoton. Topi Sorsakosken Kalliovuorten kuu, Tapani Kansan Yöperhonen ja Agentsin Jokeri esimerkiksi ovat ihan kelpoja kappaleita. Uusimpiin iskelmätähtiin lukeutuvan Anne Mattilan Valokuva taasen antaa kunnianhimoisemman 50-lukutyylisen sovituksensa voimin lupauksen musiikkilajin uudesta noususta. Uuden iskelmän ehkä vakuuttavin tulkitsija Maarit Peltoniemi on kokoelmalla edustettuna kappaleella Myrskyn maa. Huumori-iskelmäpuolesta levyllä vastaa Solistiyhtye Suomi, jonka käsissä Aaveratsastajat on kääntynyt muotoon Haavekatsastaja. Suurimpia radiohittejä levyllä taasen edusvat Sakari Kuosmasen Pieni sydän ja Anna Erikssonin Kun katsoit minuun. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että enemmistö levyn kappaleista lukeutuu siihen iskelmän harmaaseen massaan, jota minun on vaikea osata missään määrin arvostaa. * *


David Bowie: Heathen (Sony 2002)

Levymerkkiä vaihtanut David Bowie on tehnyt uuden albumin Heathen. Samaan aikaan kun mies tuntuu yrittäneen etsiä vaikutteita menneestä, on hän luonut levyn, joka poikkeaa persoonallisena yksilönä muusta tuotannostaan. Musiikin tasoa koskevan mielipiteen muodostaminen levystä on äärimmäisen vaikeaa: levy starttaa melkoisella pullamössöbiisillä Sunday, mutta heti seuraavassa raidassa Cactus on mukana tyylikästä jämäkkyyttä ja rytmiä. Näitä piirteitä löytyy levyn edetessäkin, mutta silti kappaleiden eteneminen on eräin paikoin varsin vaivalloista. Jos musiikki jättääkin jossain suhteessa toivomisen varaa, niin ilahduttavaa on se levyn tekemisen ilo ja lämminhenkinen fiilis, jotka paistavat levystä läpi.

  Normaalin painoksen ohella levystä on julkaistu myös rajoitettu digipack-painos, jonka mukana seuraa remixejä ja levyn ulkopuolisia kappaleita sisältävä bonuslevy. Lisäksi levystä on tehty 12" vinyylimuotoon pakattu cd, niin ikään rajallisella painosmäärällä. * * *


V/a: Mikä Fiilis (Warner 2002)

Suomi-diskon 70-80-lukujen suuret klassikot (kaikki muuten käännöksiä) ovat päätyneet samalle kokoelmalle.

  Ensimmäinen kysymys levyä kuunnellessa on se, että kokoelmasta pyritty tekemään uskottava disko-kokoelma vaiko pilailulevy taaksejääneen muodin kustannuksella. Levyn kansilehden teksti on niin yliasiallisesti ja täysin kriikittömästi kirjoitettu, että kallistun jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Varsinkin kun kansitekstissä on yliampuvia heittoja tasolla "Dannyn Pelkkää tulta suorastaan tihkuu eroottista latausta" ja "Mona Caritan albumit ovat levydivareissa kysyttyjä aarteita". Tuskin kukaan voi naama vakavana edes yrittää moisia arvioita esittää.

  Levyllä on samanlaista voimaa kuin vanhoilla 70-luvun taistolaislevyillä: Tarpeeksi pitkälle mentäessä kaikki huonot puolet tosikkomaisuuden ja säälittävyyden välillä muuttuvat voitoiksi. Tuskin kukaan hymyilemättä voi kuunnella tänä päivänä vaikka Vicky Rostin Oon voimissain ja Soita kelloain, Mona Caritan Anna kulta anna ja Mikä fiilis, Einin Olen neitsyt tai Fredin Elää mä sain -biisejä. Hymyä leventää entisestään levyn kansilehden "diskoajan muotia" esittelevä kuvitus. Hymyn keskellä on syytä muistaa, että kaikki kappaleista ovat olleet Suomessa hittejä ja niiden alkuperäisversiot maailmanlaajuisia megamenestyksiä.

  Siksi sitten tarkoitettu tai ei, niin tässä on vuoden huumoripläjäys. * * * * *


Pate Mustajärvi & Popeda: Pelkkää juhlaa (Poko 2002)

Jaahas, Popeda on sitten 25-v. ja Pate vähän vanhempi . . . Sen kunniaksi kauppoihin on ilmestynyt Pelkkää juhlaa -kokoelma, sisältäen 27 Popedan ja 9 Paten biisiä. 36 biisin joukkoon mahtuu paitsi kaikki suurimmat hitit, niin myös yllättäviä vetoja etenkin bändin uran alkuvuosilta (mm. Kalteri­blues, Hummetta, Mönkiäislaulu etc).

  Pääosa biiseistä on tietenkin ihan perustavaraa linjalla Kuuma kesäKersantti KaroliinaMatkalla Alabamaan Tahdotko mut tosiaan. Myös Popedan uunituore hitti Kakskytä centtiä luonnollisestikin löytyy levyltä.

  Mitään historiikkeja Pokon kokoelmilta ei edelleenkään löydy, mikä sinällään olisi suotavaa. Popedan ja Paten levyjen kansikuvat sentään mainoksenomaisesti kansilehdestä löytyvät.

  Kokoelman kokonaisuus on varsin eheä ja Paten soolobiisien mukaan ottaminen on ehdottomasti hyvä idea, muuten levy olisi saattanut olla liiaksi todentoistoa vertailukohtanaan Hittejä, kersantti Karoliina -kokoelma. * * * *


Anne Mattila (BMG 2002)

Kun ennakkokäsitykseni Anne Mattilasta rajoittui ennen levyn kuuntelua yhteen varsin tyylikkäästi sovitettuun ja melodiseen iskelmään, oli pettymys melkoinen. Levy koostuu lähes yksinomaan Vexi Salmen ja Jori Sivosen liukuhihnaiskelmistä, jotka eivät ole uudistuneet nimeksikään sitten 80-luvun puolivälin. Kokonaisuus on väritön, josta loistaa vain Sanin ja Alexin tekemä Valokuva sekä sovituksella pilattu lattari-iskelmä Kun syntyy sieluun silta. Sen verran persoonallisuutta ja tyyliä Mattilan äänessä on, että kunnianhimoisemmilla kappaleilla ja sovituksilla tulos voisi olla varsin kelpo. * *


Pirkka-Pekka Petelius: Poika varjoisalta kujalta (Ranka 2002)

Pitkän tauon jälkeen Petelius on julkaissut uuden levyn. Rasittaviksi käyneiden "huumorilaulujen" sijaan PP on tehnyt vakavahenkisemmän vanhoja italialaisiskelmiä sisältävän albumin.

  Levyn kapellimestari-tuottaja-sovittaja Pedro Hietanen on koonnut PP:n taakse poikkeuksellisen kovantason orkesterijoukon, mukana mm. Marzi Nyman, Janne Louhivuori ja Markku Johansson. Heidän ammattitaitoinen työnsä ei jätä mitään mahdollisuutta kritiikin esittämiselle levyn soittojen osalta.

  Edellinen toteamus pätee myös PP:hen, jonka rohkeat ja ennakkoluulottomat kaikki peliin pistävät tulkinnat tekevät hänestä ihanteellisen esittäjän levyn italialaisiskelmille. Levyn kahdestatoisa kappaleesta kymmenen PP tulkitsee suomeksi ja kaksi – MaruzzellaI ja Il Finlandesa – italiaksi. Näiden ja nimmikkokappaleen ohella levyllä ovat edustettuina mm. Illalla, illalla, Saavuthan jälleen Roomaan, Ei koskaan sunnuntaina sekä Sävel rakkauden. Ja tulkinnat takuulla löytävät uusia ulottuvuusia alkuperäisiin suomalaisversioihin verrattuna!

  Poika varjoisalta kujalta on sympaattinen ja taidokkaasti toteutettu kokonaisuus, joka hakee vertaistaan suomi-iskelmän joukosta. Levy sopisi hyvin malliesimerkiksi nykyiskelmä tekijöille siitä, millaisia iskelmäsovitusten tulisi mielenkiinnottomien konesovitusten sijaan olla. * * * * *


Solistiyhtye Suomi: He soittavat humppaa (BMG 2002)

Tanssilavojen veteraaniyhtye ilahduttaa kuulijoitaan uudella levyllä. Tällä kertaa levyn resepti on yksinkertainen: otetaan joukko vanhoja hittejä, joiden sanoista väännellään ja käännellään huumoriversiot. Eikä lainkaan huonosti onnistuen. Lisäksi mukana on uutta tuotantoa sekä pari sanoiltaan identtistä coveria alkuperäisversion kanssa.

  Vähän jäin arvuuttelemaan, että pyrkiikö SS tekemään hauskaa musiikkia vain sen hauskuuden vuoksi vai onko sanaväännöksissä mukana myös tietoista lempeää protestointia nykyiskelmien tekstien onttoutta kohtaan.

  Levyn väännöskäännöslinjaa edustavat parhaimmillaan nimikkokappale (alkuperäinen Kuuntelen Tomppaa), Pontikkaa taas tekaisen (Tuuliviiri)ja Ei myö myyvä villihevosia (Villihevosia). Liiallinen pakkohauskuutus kuitenkin koituu monin paikoin tämän levyn pahaksi kompastuskiveksi. Yhtyeen tanssilavasoittotyyli taasen on niin aitoa, että ken sitä nyt tohtisi käydä arvostelemaan. Piristävä väriläikkä melankolisen harmauden keskellä! * *


Kauko Röyhkä: Etsijät (Ranka 2002)

Moni-ilmeinen vaan ei linjaton, siinä tiivistys Röyhkän uudesta levystä. Albumi starttaa melodisesti kaoottisella mölinälaululla Etsijät. Tätä seuraa laahausbiisi Unettomuus, jota kuunnellessa keskittyy odottamaan sen muuttumisesta melodisesti etenevämmäksi. Turhaan. Kaivattua jykevyyttä sen sijaan kuullaan seuraavalla raidalla Syylisyys ja kaipaus, jonka välisoiton piippaussoundit saavat varmistamaan ettei kännykkä vain soi. Pelkistettyä sähköistäkitarointia tarjoaa Kesäpäivä, jota seuraa kevyt ja huoleton hömppäketkutus Pauliina, rantatyttö. Levyn raskain biisi on Pieni mies, kappale joka kertoo kaupungin kingin synnyttämästä vastenmielisyydestä ja sen synnyttämästä pahasta olosta. Päivä kulki pois yllättää hempeydellään monet Röyhkä-fanit ja sen balladimaista melodiaa koristavat upeasti tyylikkäät välivihellykset. Aitoa räminärockia edustaa Kiittämätön, katkeruustilitys entiselle lemmenjakajalle. Nimestään huolimatta Melankolia ei ole kovinkaan apaattinen kappale, vaan leppoisa Röyhkän yhdessä Kristiina Haltun kanssa duetoima "radiohittimäinen" biisi. Kerran ilmestyin on soundimaailmaltaan levyn jännittävin kappale, joka starttaa urbaanin yhteiskunnan mölyillä saaden seurakseen pian tyynet urkusoundit. Biisin melodia ja Röyhkän laulu kuulostaa lähes samaanimaiselta – ja vain positiivisessa mielessä. Levyn päättävää akustisen kitaran johdattamaa biisiä Valmis voi pitää vaikka taiteilijan yhteenvetona levyn teosta, jos sanat väljästi niin haluaa tulkita. Röyhkä ei taaskaan ole tehnyt sitä mitä häneltä on odotettu, vaan ylittänyt odotukset moninverroin. Yksi vuoden merkittävimmistä levyistä" * * * *


Seremoniamestari: Sana viikonvaihteeksi (Ranka 2002)

Jaahas, ex-naapurini on tehnyt uuden levyn. Joskus aamutunneille jatkuneiden meuhkabileiden synnyttämästä negatiivisesta asennoitumisestani huolimatta en voi silti muuta kuin yhtyä niiden lukuisten kriitikoiden joukkoon, jotka ylistävät Seremoniamestaria suomalaisen rapin edelläkävijäksi, jolla "biitit ja riimit on kohdallaan", kuten alaan vihkiytyneet asian ilmaisisivat.

  Lyyrisesti levy kehoittaa kunnioittamaan humanistisia arvoja, kuten kunnioittamaan ystävyttä ja suosimaan suurten firmojen sijaan reilua kauppaa. Myös oikeistolaisuuden nousu, urbanisoituminen ja kulutusyhteiskunnan ekologinen kestämättömyys ovat Seremoniamestarin huolenaiheita levyllä.

  Vaikutteita albumin biisit ovat ottaneet niin 70-luvun diskosta että funkista, joiden sävyt tekevät harmaista rapin luurangoista värikkäitä ja soundimaailmaltaan meheviä biisejä.

  Tässäkö vuoden musiikillinen yhteiskunnallinen kannanotto? * * * *


Kirka: Sinut siinä nään (BMG 2002)

Kirkan iskelmätuotanto ei koskaan pahemmin vedonnut minuun, mutta herran uusi levy on kieltämättä melko mielenkiintoinen ilmestys. Toisiaan toistavat mollinyyhkytykset ovat vaihtuneet monimuotoisemmiksi biiseiksi, joukossa varsin kelpojakin sellaisia.

  Parhaimmillaan levy toimii biiseissä, joissa Kirka pääsee käyttämään upeaa ääntään kyllin laaja-alaisesti. Parhaimpana esimerkkinä Luulet sä tosiaan, joka tulkintansa ohella on muutenkin upea kappale.

  Levyn kahdestatoista biisistä esiin nostettakoon myös Sydämeen viilsit haavan upeine lattarirytmeineen. Mielenpainuva on myöskin Se riittää, jonka mieleenpainuvuus tosin johtuu pitkälti myös California Dreaming ­-biisistä vapaasti lainatut alkumelodiat. Vähän turhan paljon jenkkiviihdemusiikkia muistuttava, mutta sinällään ihan tyylikäs kappale on myös Sulle sydämeni antaisin.

  Kokonaisuutena albumi on ihan kelpo, joskin sisältää liian monia kappaleita, joilta olisi toivonut enemmän särmikkyyttä ja melodisuutta. * * *


Sari Kaasinen & Otawa: Reissunainen (Mipu Music 2002)

Sari Kaasisen uutta levyä jaksaa aina odotella mielenkiinnolla. Reissunainen ei petä odotuksia, vaan tarjoaa taasen omaperäistä musisointia jostain iskelmän, kansanmusiikin ja popin väliltä.

  Omaperäisyydestä huolimatta kenties liikatoistoa albumilta löytyy Kaasisen aiempiin levyihin verrattuna. Biisien paikoin itseään toistava tyyli sen sijaan toimii levyn kansanmusiikkisoundeilla hyvin. Mielenpainuvinta antia levyllä edustavat nimikkokappale Reissunainen sekä Otava ja Älä tule sanomaan, kaikki albumin rytmikkäämmästä päästä. Hitaammista kappaleista mainittakoon kaunis Rakkauslaulu, melankolinen Hallapuu sekä Lintunen (jossa liikaa yhtymäkohtia Kaasisen hittiin Niin korkea oli taivas). Piristävä ja tyylikäs levy. * * * *


Teksti: Juha Rantala.

 

Artikkelit:

 

 

POP-lehti 2004.